(Columbia, 2004)
En väitä tuntevani erityisen syvällisesti laulaja-pianisti Harry Connick, Jr:n levytysuraa, mutta sen verran olen vuosien varrella hänen kiekkojaan kuullut, että jonkinlainen kuva on päässyt muodostumaan. Connick, Jr:n tämänvuotinen CD ei suuria yllätyksiä tarjoile.
New Orleansista kotoisin oleva Connick, Jr. imi kotikaupunkinsa jazz-ilmapiiriä sisäänsä jo taaperosta asti ja kehittyi nopeasti jonkin sortin lapsitähdeksi. Connick Jr:n aikuisiän levytysura alkoi 80-luvun loppupuolella, mistä eteenpäin hän on julkaissut albumeja melko tasaiseen levy vuodessa, parhaina kaksi -tahtiin. Osalla levyistään hän on keskittynyt enemmän esittelemään jazz-pianistin taitojaan, osalla taas kykyjään laulajana. 15 vuoden takaisen Kun Harry tapasi Sallyn -hittileffan soundtrackin muodostuttua platinamenestykseksi jälkimmäinen aspekti on korostunut. Connick, Jr. on vuosien varrella piipahdellut myös Hollywoodissa esittelemässä näyttelijän lahjojaan; työnäytteiden tunnetuimmasta päästä mainittakoon 90-luvun megahitti Independence Day, sarjamurhaajatrilleri Copycat ja TV:n puolelta Will & Grace -sitcom.
Uusimmalla kiekollaan Connick, Jr. hioo yhä jälkisinatralaista crooner-imagoaan. Tällä kertaa ei taustalla jyllää big band, vaan sovitusten pohjana on trio, jonka muodostavat Connick, Jr. pianossa, Neal Caine bassossa ja Arthur Latin, II rummuissa. Kansilehtisessä lueteltua reilun tusinan äijän big band -torvisektiota hyödynnetään levyllä valitettavan niukasti, viihteellistä atmosfääriä levittävä jousitus puolestaan laahaa taustalla omaan makuuni liian monella kappaleella. Satunnaiset sinänsä tyylikkäät piano- ja fonisoolot tahtovat hukkua kokonaisuuteen.
Amerikkalaisen lauluperinteen lukuisia vuosikymmeniä uransa aikana läpikäynyt Connick, Jr. keskittyy tällä kertaa sävelmistössä enimmäkseen rock and rollin alkuhetkiin, kappaleisiin, jotka saivat tunnetuimmat tulkintansa 50-luvun lopulla ja 60-luvun alussa. Plattersin Only You, Driftersin Save the Last Dance for Me tai Flamingosin I Only Have Eyes for You käyvät hyvinä esimerkkeinä sävelmistä, jotka lienevät tuttuja kaikille populaarimusiikkia kuunteleville.
Yksittäisistä kappaleista For Once in My Life -tulkinta erottui ensimmäisenä, kaiketi siksi, että jousisektiota käytettiin viihteellisen vallin sijaan pop-koukun omaisesti. Kevyesti bossanova-maustettu My Blue Heaven tarttui myös tasaisesta tarjonnasta muita paremmin tajuntaan.
Omalla kohdallani suurin este Harry Connick, Jr:n musiikista nauttimiseen on miehen ohut ja sävytön ääni. Henkilökohtainen lähtökohtani laulutulkinnan arvostamiseen ponnistaa soul-/jazz-harrastuksen pohjalta, mutta vaikka kuinka yrittäisin unohtaa tummemmat vertailukohdat ja hakea viitekehystä Sinatran jäljittelijöiden tai Broadwayn puolelta, Connick, Jr:n ääni kuulostaa omissa korvissani auttamattoman valjulta. Toisaalta sellainenkin suomalainen musiikki-ikoni kuin Eino Grön listaa Harry Connick, Jr:n nuoremman polven suosikkilaulajiensa joukkoon, joten eiköhän siinä ole aiheesta kiinnostuneeelle tarpeeksi suositusta koekuunteluun. Harryn faneja, joita heitäkin tiedän Suomesta löytyvän, ei tarvinne sen enempää houkutella, vaan kiekko löytyy jo hyllystä.
Teksti: Petteri Ruotsalainen