USA 2005. Käsikirjoitus ja ohjaus: Werner Herzog. Tuotanto: Erik Nelson, Kevin L. Beggs. Kuvaus: Peter Zeitlinger ja Timothy Treadwell. Leikkaus: Joe Bini. Pääosissa: Timothy Treadwell, Werner Herzog, Carol Dexter, Val Dexter, Sam Egli, Frank G. Fallico, Willy Fulton, Marc Gaede, Marnie Gaede, Sven Haakanson Jr. Kesto: 103 min.
Tämän dokumentin edessä katsoja tasapainoilee jännityksen, epäuskon ja silkan tyrmistyksen välimailla. Mm. Klaus Kinski -elokuvillaan kulttimaineen saavuttanut saksalaisohjaaja Werner Herzog on tehnyt omannäköisensä, ainutlaatuisen elokuvan toisesta kulttihahmosta, vuonna 2003 edesmenneestä luontofanaatikosta ja tv-julkkiksesta Timothy Treadwellista. Fanaatikosta siksi, että hänen suhteensa ”suojelemiinsa” harmaakarhuihin muuttui koko ajan pakkomielteisemmäksi – ja suhde yhteiskuntaan yhä vihamielisemmäksi. Yksi miehen suojelukohteista söi lopulta hänet ja hänen tyttöystävänsä suihinsa.
Timothy Treadwell haaveili televisiourasta, kamppaili huume- ja viinakierteessä eikä löytänyt paikkaa maailmassa ennen kuin keksi suunnata Alaskan syrjäseudulle tutkimaan villejä harmaakarhuja – ja kirjaimellisesti rakastui niihin. Kolmenatoista kesänä Treadwell kuvasi ADHD-tyylisellä innokkuudella otsoja, joista oli muodostunut hänen ainoat ystävänsä maailmassa. Paitsi että harmaakarhut eivät ole ystäviä vaan verenhimoisia petoja, kuten karmea loppuhuipennuskin todisti. Luontoa sentimentaalisesti romantisoiva Treadwell teki sen kohtalokkaan virheen että korvasi ihmiset karhuilla, teki näistä näennäisesti vaarattomia. Kuten turhautuneet luontoasiantuntijat dokumentissa toteavat, asenne on karhunpalvelus paitsi ihmiselle myös eläimille.
Ohjaaja itse esiintyy elokuvassa kommentoivana kertojana ja haastattelijana, joka on saanut suremaan jääneet läheiset sekä etäisemmin suhtautuvat eläintutkijat ja muut Treadwellin tunteneet ihmiset avautumaan kameralle. Riippuen suhteesta edesmenneeseen heidän mielipiteensä vaihtelevat lähes ääripäästä toiseen: joko Treadwell oli vainoharhainen hullu tai aito ja intohimoinen kaunosielu. Kaikkein paljastavimpia ovat kuitenkin ambivalentin eläinentusiastin omat, päiväkirjamaiset purkaukset kameralle: hän hyppelee, riemuitsee ja hekumoi vaaralla sekä omalla robinhoodmaisella sankaruudellaan. Hän lavastaa tilanteita haluttua vaikutelmaa vahvistaakseen. Hän huolehtii loputtomasti hiustensa kuohkeudesta ja äänenpainojensa tehosta. Lopulta hän myös raivoaa, kiroilee ja syyttää. Miehen syvenevä itseinho ja ahdistus on käsinkosketeltavaa.
Sekä Herzogin pikantti kerrontatyyli että Treadwellin fanaattinen karisma pitävät otteessaan kuin vihainen harmaakarhu. Kumpikaan ei jätä kynttilää vakan alle; kun Treadwell vaahtoaa sylki roiskuen ”kaikenkattavasta luonnonharmoniasta” jota tyhmät ihmiset eivät arvosta, Herzog puolestaan toteaa uskovansa että universumin yhteinen tekijä on kaaos, vihamielisyys ja väkivalta. Treadwell taputtelee karvaisia kavereitaan uskoen niiden vastaavan rakkauteen, mutta ohjaaja kertoo näkevänsä karhun silmissä vain ”luonnon ylitsevuotavan välinpitämättömyyden”. Tästä kahden vastakkaisen ajattelun välisestä törmäyksestä syntyy dokumentin erikoislaatuinen jännite ja ristiriita.
Kun Treadwell kujertelee tyttömäisesti kettuystävilleen, pullistelee rambo-meikeissään tai purskahtaa itkuun kuolleen kimalaisen vuoksi, tilanteet lähentelevät tahatonta parodiaa tai suorastaan sosiaalipornoa. Hetkittäin ylilyönnit tuovat mieleen South Park -animaation tai Monty Pythonin sketsit, joissa moisen viherpiipertäjän kohtalo olisi tismalleen karmean todellisuuden kaltainen: luonto tulisi ja kostaisi. Puoliabsurdia vaikutelmaa, tahallista tai tahatonta, lisäävät toinen toistaan viistommat haastatellut kuten uhrien kuolinkamppailulla mässäilevä ruumiinavaaja, hysteerisyyteen taipuvainen ex-tyttöystävä ja Treadwellin floridalaisvanhemmat, jotka raportoivat edesmenneen poikansa harrasteista keskellä kitch-linnoitusta täynnä amerikanlippuja ja nallekarhuja.
Herzog on aiemminkin tarkastellut hybrisen ihmisen ja armottoman luonnon yhteentörmäystä elokuvissaan Aguirre – Jumalan viha (1973) ja Fitzcarraldo (1982). Grizzly Manin asetelman voi halutessaan myös tulkita metaforaksi amerikkalaisesta imperialismista ja sen seurauksista; Treadwellin harhaisessa ”suojeluasenteessa” kun on paljon periamerikkalaista ylimielisyyttä. Mutta enemmän kuin luontodokumentti, henkilökuva tai poliittinen kannanotto Grizzly Man on paljonpuhuva kuva ihmisyydestä yleensä. Ihmisyydestä hyvässä ja pahassa: ns. sivistyneestä maailmasta pakenevan yksilön kamppailu yhteiskuntaa ja omia demonejaan vastaan ei ole kaunista katsottavaa. Ja kuitenkin elokuvassa on sellaista selittämätöntä kauneutta ja kyynisyyden läpäisevää lumovoimaa, jollaista vain hyvä taide aikaan saa.
Teksti: Tuuve Aro