(Capitol 2005)
Ruotsin ”kalpea vaaleaverikkö” teki ensimmäisen levynsä 18 vuotiaana vuonna 1978. Kuitenkin vasta 80-luvun puolella tämän ujon laulaja-lauluntekijän ura lähti kunnon nousuun. Susionsa huipulla Eva Dahlgren oli 80-90-lukujen vaihteessa, jolloin Anders Glenmarkin kanssa tuotettu albumitrilogia Ung och Stolt (1987), Fria världen 1989 (1989) ja En blekt blondins hjärta (1991) nosti Dahlgrenin supertähdeksi Ruotsin lisäksi myös Suomessa. Tämän jälkeen tahti hiljeni. Kapellimestari Esa-Pekka Salosen ja säveltäjä Anders Hillborgin kanssa tehty klassista ja rockia yhdistänyt Jag vill se min älskade komma från det vilda (1995) oli selkeä välityö hyvästä kaupallisesta menestyksestään huolimatta. Perinteisen popin pariin Dahlgren palasi vuoden 1999 albumilla Lai lai, mutta tämä hänen itsensä tuottama albumi ei tavoittanut yleisöään.
Kuusi vuotta ja muutama lastenkirja myöhemmin Eva Dahlgren yrittää uudelleen. Tuottaja Lars Halapin avustuksella Dahlgrenin tavoitteena on selvästi ollut edellistä levyä akustisempi lähestymistapa musiikkiin. Tässä Snö myös onnistuu varsin hyvin. Dahlgren tulee lauluillaan paljon lähemmäs kuulijaa kuin varsin kolkolla ja monin paikoin ylisovitetulla Lai Lai –levyllä. Etenkin kauis Människors kärlek koskettaa kuuntelijaa syvältä. Levyn aloitusraita Så härlig är jorden on niin ikää taitavaa Dahlgrenia, pienistä asioista koostuvaa hienoa laulunkirjoitusta, jossa sävel ja sanat ovat sopusoinnussa keskenään. Levyn päätöskappale Snö kasvaa Norah Jones –tyyppisestä kitaraballadista hurmaavan pateettiseksi rakkauslauluksi ja jatkaa Lai Lai –levyn päätöskappaleen Ja majesteetillista linjaa. Täydellinen päätös hyvin epätasaiselle levylle.
Muutaman laulun laadukkuus ei valitetavasti kanna koko albumin läpi. Sovitukset ja tulkinta ovat kohdallaan, mutta sävellyspuolella on makupaloja liian vähän. Levyllä on turhan monta kappaletta, jotka soljuvat pehmeästi toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Mielummin kaivan hyllystäni toistaiseksi hienoimman Dahlgren albumin En blekt blondins hjärta, jossa Dahlgrenilla riitti sanomaa ja säveliä levyn jokaiseen kappaleeseen. Ruotsalaislaulajan portfoliossa Snö jää samalle lehdelle Lai Lain kanssa: Molemmat albumit sisältävät paljon yritystä ja muutaman lupaavan ja hyvänkin raidan, mutta ei tarpeeksi tyydyttämään Dahlgren-fanien vuosien varrella korkeaksi noussutta vaatimustasoa.
Levyn hienoin yksityiskohta on sen takakansi, joka jäljittelee hienosti 60-lukulaista levytaidetta. Se onkin korvannut tämän arvostelun kuvituksena mielikuvituksettoman kansilehden. 60-luvun vinyylilevyistä tuttu Capitol-logo koristaa tyylitajuisesti myös itse levyä.
Kolmen välityöksi jäävän levyn jälkeen odotan, että Dahlgren tekisi vielä yhden erinomaisen levyn. Tiedän, että hän pystyy siihen.
teksti: Mikko Suhonen