USA, 2000. Ohjaus: Steven Soderbergh. Käsikirjoitus: Susannah Grant. Kuvaus: Ed Lachman. Leikkaus: Anne V. Coates. Tuotanto: Danny DeVito, Michael Shamberg, Stacey Sher. Pääosissa: Julia Roberts, Aaron Eckhart, Albert Finney. Kesto: 130 min.
Steven Soderbergh tuli tunnetuksi esikoisohjauksellaan "Seksiä, valheita ja videonauhaa". Hänen ansiolistalleen kuuluu myös hillittömiä käänteitä sisältävä tiivis rikostarina "Out of Sight". Nyt Soderbergh on tehnyt ensimmäisen elokuvansa suoraan suurelle yleisölle vailla kerronnallista kikkailua tai sisäänpäinlämpiäviä vihjauksia. Pääosassakin on Hollywoodin kiintotähti Julia Roberts. Soderberghin elokuva luistaa hyvin, ja Roberts on kiinnostavampi kuin aikoihin. Silti elokuvan miinusta on se, että tarina kehittyy juuri sellaiseksi sankaritarinaksi kuin arvata saattaa. Käänteissäkään ei ole suuria yllätyksiä, mutta dramaturginen jäntevyys, maukkaasti kirjoitettu dialogi ja nautittava näyttelijäntyö tekevät siitä vankkaa viihdettä. Mutta ei järin omaperäistä. "Erin Brockovichista" ei kehitykään enempää kuin kelpo peruselokuva. Soderberghin omaleimaisia ratkaisuja ehtii elokuvan aikana kaivata.
Elokuva perustuu todellisen Erin Brockovichin tarinaan. Brockovich on kahdesti eronnut kolmen lapsen äiti, joka onnistuu puhumaan itsensä lakitoimistoon töihin. Kouluttamaton, rääväsuinen ja seksikkäästi pukeutuva nainen törmää tylsissä toimistohommissa hämäriin kiinteistökauppoihin, joihin liittyy järkyttäviä terveysraportteja. Hänestä tulee vähäosaisten puolesta taistelija ja lopulta tietysti todellinen sankari. Robertsin hyvänä vastuksena, lakitoimiston pomon roolissa, on veteraaninäyttelijä Albert Finney, jonka jäyhä asiallisuus toimii mainiona vastakohtana Erinin hieman sivistymättömälle tavalla puhua, pukeutua ja ylipäätään toimia. Näiden kahden välinen vuoropuhelu pelaa hienosti.
"Erin Brockovichia" rasittaa, tosin vähemmän kuin monia muita nykyelokuvia, sen kesto. Nykyään tuntuu olevan trendinä tehdä ylipitkiä elokuvia, jopa kolmituntisia. Ennen standardina pidettyä puoltatoistatuntia noudattavat pian vain lastenelokuvat ja Woody Allen. Soderberghin elokuvassakin on useita tarpeettomia joutokäyntijaksoja, joita ilmankin juridinen kamppailu olisi tullut sujuvasti kerrottua. Ja koska Erin Brockovich on selvästi naisille tehty elokuva, silkka juridinen taisto ei tietenkään riitä, vaan mukaan on ympätty myös rakkaustarina.
Soderberghin elokuvassa ei ole itse asiassa mitään vikaa. Se on kaikin puolin siisti ja mallikas valtaelokuva, joita Yhdysvalloissa osataan tehdä, kun on rahaa palkata asialle ammattilaiset ja maksaa tähdille jättimäiset palkkiot. Elokuva, jossa on Julia Roberts, kerää pääsylipputuloja aina ainakin kohtuullisesti. Sitä toivoisi kuitenkin, että Soderberghin kaltaiset visionäärit eivät kumartelisi Hollywoodin studioita liikaa. Vaarana on nimittäin se, että syntyy aina vain lisää hyvin tehtyjä, siistejä elokuvia muttei kenties mitään ravisuttavaa.
Teksti: Minna Karila
Kuvat: CTS Egmont