(Reprise 2004)
Eric Claptonin poppailut ovat monesti olleet hyvin tehtyjä, mutta kiusallisen tylsiä. Miehen edellinen studiolevy Reptile oli kuitenkin positiivinen teos rentoine jazz- ja blues-sävyineen. Nyt Clapton on tehnyt levyllisen blueslegenda Robert Johnsonin kappaleita. Ratkaisu on tervetullut, From The Cradle -blueslevystä kun on kulunut jo kymmenen vuotta. Sen jälkeen Clapton on tehnyt bluesia B.B. Kingin kanssa levyllä Riding With The King (2000), joka oli epätasainen kokonaisuus.
Robert Johnson on ollut Claptonin innoittaja aina. Levyn kannessa hän kertoo, että Johnson on hänelle maailman tärkeintä musiikkia. Cläpä levytti Ramblin On My Mindin jo John Mayallin kanssa. Cream levytti From Four Until Laten esikoislevylleen ja bändin Crossroads-tulkinta on rock-klassikko.
Uudet Johnson-tulkinnat ovat positiivinen yllätys. Kitaroinnin osalta levy on vähemmän raskas paketti kuin esim. From The Cradle. Clapton malttaa olla vinguttamatta liikaa. Tunnelma on rento ja Clapton kuulostaa viihtyvän itselleen rakkaan materiaalin kanssa. Sovitukset eivät noudata orjallisesti alkuperäisiä, mutteivät myöskään lähde liiallisiin kokeiluihin. Bändissä on Jerry Portnoyn, Steve Gaddin, Billy Prestonin ja Andy Fairweather-Lown kaltaisia ammattilaisia.
Claptonin kitarointia on nautinto kuunnella, mutta kitaraa keskeisempi seikka on tällä kertaa se, että hän yltää myös laulajana yllättävänkin koskettaviin suorituksiin. Lauluääni on mikä on, mutta hän osaa käyttää sitä hyvin, yrittämättä liikoja. Äänessä kuuluu elämänkokemus, ilot ja surut. Juuri tuo oman elämän välittyminen laulussa ja soitossa on tekijä, jonka ansiosta Clapton on uskottava Johnsonin tulkitsija. Enpä osaa sanoa montakaan muuta artistia, joka pystyisi esittämään näitä kappaleita yhtä vakuuttavasti.
Claptonin seuraaja John Mayallin Bluesbreakers-bändissä, Peter Green on hänkin levyttänyt jo kaikki Robert Johnsonin bluesit. Clapton vetää pidemmän korren. Hänen tulkintojensa intensiteetti ja tunnelma on huomattavasti tiiviimpi kuin Greenin Johnson-versioissa. 1960-luvulla tilanne oli päinvastainen; Green tulkitsi bluesia syvemmällä tunteella kuin Clapton.
Levy on vilpittömän kuuloinen ihailijan kunnianosoitus sankarilleen. Sinisointujen soidessa sydämessä, hatunnoston lopputuloksesta on vaikea olla pitämättä. Silti tietty tutun ja turvallisen mukanaan tuoma tylsyys vaanii Claptonin seurassa tälläkin kertaa. Ehkä taustabändissä on tähän musiikkiin hieman liiankin taitavia ja samalla steriilejä soittajia. Osaan kappaleista kaipaisi rupisempaa ja yllätyksellisempää otetta. Jatkossakin hyllystä tulee varmasti vedettyä huomattavasti tätä levyä useammin Johnsonin alkuperäisversiot. Silti esim. hidas Little Queen Of Spades on Claptonin versiona upeata nautinnollista bluesia.
Kun jättää turhat vertailut Johnsoniin, käsillä on kelpo levy ja vilpitön ele Johnsonin kunnioittamiseksi. Creamin kitaravirtuoosi on kypsynyt iän myötä artistiksi, joka osaa yhä paremmin keskittyä olennaiseen.
teksti: Sami Ruokangas