USA/Ranska 1995. Ohjaus ja käsikirjoitus: Gregg Araki. Kuvaus: Jim Fealy. Leikkaus: Gregg Araki. Lavastus: Thérése Deprez. Tuotanto: Andrea Sperling. Pääosissa: James Duval, Rose McGowan, Johnathon Schaech.
90-lukuisten homoleffojen kulttiohjaaja Gregg Araki vääntäytyy heteroseksuaalisuuden poluille energiavirtoja heiluttavassa roadmovie-rytistyksessään The Doom Generation. Elokuva on mielenkiintoinen sekoitus kolmen nuoren ruumiiden kemioita ja kliseisten elokuvashokkien ryöstöviljelyä. Tuloksena on kieltämättä jotain yksilöllistä. X (Scaech) lyöttäytyy Jordanin (Duval) ja Amyn (McGowan) kelkkaan huoltoasemalla tapahtuvan absurdin verinäytelmän jälkeen. Kolmikosta tulee etsintäkuulutettu ja painajaismainen matka pitkin amerikkalaisia teitä alkaa. Perässä hiihtävät outojen sattumusten ärsyttämät hullut ja kolmikko kaivautuu syvemmälle toisiinsa.
Doom Generationissa kiroillaan ehtimiseen. Arakin dialogi pitää kulmakivenään nelikirjaimista sanaa, jonka käyttö on moninainen. Toinen 90-luvun indie-leffan rakennusaine on äkkiarvaamatta purskahteleva väkivalta, jonka Araki vie sarjakuvamaiselle splatter-asteelle. Se on kaiken uskaliaisuutensa ja shokkiefektinsä ohella kuitenkin vahinko, koska splatterhölmöily vie pohjaa elokuvan vahvalta, groteskintraagiselta lopulta.
Araki mainostaa tehneensä heteroseksuaalisen elokuvan, mutta hän luo selkeästi laskelmoiden vahvimmat eroottiset jännitteet elokuvan kahden miespääosan välille. Duvalista tulee selkeän feminiini hahmo Scaechin testosteronia ja ruumiineritteitä valuvan maskuliinisen eroottisuuden edessä. McGowanille jää jonkinlainen muistutus naisen ruumiin olemassaolosta, hätääntynyt huuto, että miehen paikka on myös naisen sylissä.
Kolmikko näyttelee erittäin hyvin ja pudottelee maltilla Arakin sekopäisen dialogin. Tyypeistä muodotuu selkeästi toisistaan eroavia, mutta ilahduttavan monisärmäisiä. Tosin McGowan saa näytelläkseen yksioikoisimman roolin, jonkinlaisen 90-luvun toiminnallisen naisen irvikuvan.
Gregg Arakin leffa on äärimmäisen mielenkiintoinen, mutta myös äärimmäinen. Splatterkohtausten valikointi olisi nostanut kokonaisuutta voimakkaammaksi, mutta muuten The Doom Generation toimii.
Teksti: Jari Rantala