Tanska/USA 2003. Käsikirjoitus ja ohjaus: Lars von Trier. Tuotanto: Vibeke Windelöv, Liisa Penttilä. Kuvaus: Anthony Dod Mantle. Leikkaus: Molly Martene Stensgård. Pääosissa: Nicole Kidman, Paul Bettany, Harriet Andersson, Lauren Bacall, Stellan Skarsgård, Chloë Sevigny, Jean-Marc Barr, Blair Brown, Patricia Clarkson, Philip Baker Hall, Zeljko Ivanek, Ben Gazzara, Jeremy Davies, James Caan. Kesto: 177 min.
Vuoden ehdoton elokuvatapaus, Lars von Trierin Dogville jäi Cannesissa vaille pääpalkintoa varmasti koska se onnistui ärsyttämään ihmisiä. Siihen Tanskan kauhukakara on tottunut. Hänen provokatiivinen moraali- ja valtatutkielmansa katsoo miten pitkälle elokuvailmaisun perinteitä voi rikkoa. Lisäksi se on avoin yhteiskunnallinen hyökkäys.
Leppymättömästä Amerikan-vastaisuudestaan kuulu dogma-ohjaaja ampuu tällä kertaa niin kovilla että jenkeissä on ehditty älähtää useamman kerran. Satiiri on niin taitavasti puettua ja purevaa, että sitä ei voi olla ihailematta. Vai mitä pitäisi ajatella Norman rockwellilaisesta idyllistä, johon John Hurtin lempeä kertojanääni johdattaa kuin pehmoiseen Pieni talo preerialla -maailmaan missä America, America kajahtaa päivällispöydässä ja joka vähittäin muuntuu henkisen ja fyysisen sadismin ja äärimmäisen rappion kuvaukseksi?
Ironista kyllä amerikkalaistähdet pissaavat hunajaa päästessään Trierin tuotantoihin: nytkin mukaan on halunnut pitkä rivi isoja nimiä Lauren Bacallista James Caaniin - mahtavimpana myyntivalttina tietysti Nicole Kidman, joka suoriutuu raskaasta roolistaan oivallisesti. (Nykyisin ei näytä löytyvän roolia josta rakettinousun kokenut aussi-näyttelijä ei suoriutuisi.) Keskeisimmässä miesosassa nähdään mainio brittinäyttelijä Paul Bettany. Kuten Dogville Confessions -dokumentista käy ilmi, tähtiä ei myöskään ole säästelty. Taisivatpa diivan elkeet karista tehokkaasti Ruotsin talvessa.
1930-luvun lamakaudella, Kalliovuorten kupeessa rötköttää kaupunkipahanen nimeltä Dogville. Eräänä iltana sinne eksyy neito hädässä: Grace (Kidman) on gangstereita pakoileva kaunotar, jonka ottaa siipiensä suojaan nuori filosofi Tom Edison (Bettany). Älyllisesti huolestunut Tom päättää Gracen avulla panna kotikaupunkinsa moraalin testiin: hyväksyykö vanhoillinen yhteisö muukalaisen jäsenekseen? Kaupunkineuvoston kokous antaa naiselle mahdollisuuden jäädä vaikka rikollisten uhka on läsnä, ja tästä hyvästä hän saa luvan tehdä työtä. Sitähän piisaa. Mutta kun uutterasta Gracesta ilmestyy etsintäkuulutuksia yhä tiuhempaan ja kun miesten heränneet himot alkavat muuttua ylivoimaisiksi, vieraan asema käy yhä tukalammaksi. Työtaakka kasvaa ja kohtelu kovenee.
Ensin Dogvillen tarina seurailee hämmästyttävän uskollisesti Breaking the Wavesin (1996) ja Dancer in the Darkin (1999) kuviota: kuten Jumalan kanssa keskusteleva Bess ja poikansa hyväksi sokeutuva Selma, myös Grace on yhteisönsä puolesta uhrautuva pyhimys ja sijaiskärsijä. Niin katsoja luulee ja pelkää aina nerokkaaseen loppuratkaisuun asti - sitten pannaankin kerralla ranttaliksi ja kuvio kääntyy nurinnarin. Lopun absurdeja sävyjä tavoittava, karnevalistisuudessaan riemukas loppu palkitsee kolmituntisen eepoksen jälkeen todellisella katharsiksella. Onneksi!
Dogville on ennen kaikkea älyllinen elokuva. Kun Waves ja Dancer vetosivat tunteisiin, suorastaan mässäilivät ja velloivat sentimentaalisuuksissa, Gracen tarina näyttää tapahtumat kliinisesti ja etäännytetysti - kuten oikeaoppiseen ihmiskokeeseen kuuluukin. Kokeestahan tässä on kyse monella tasolla: kaksinaamainen Tom-hahmo rakentaa kaupungistaan hyytävän ihmislaboratorion, ja samalla tavoin ilveilijä Trier tekee näyttelijöistään pelinappuloita elokuvalliseen kokeiluun, rohkeaan ja rajoja rikkovaan sellaiseen.
Konkreettisimman rajan rikkoo lavastus tai pikemminkin sen puute: talot on korvattu ruotsalais-studion lattiaan raapustetuilla viitteellisillä kalkkiviivoilla, seinät ja ovet pitää kuvitella samoin kuin piirroskoira Moses(!), joka vartioi uskollisesti kaupunkia. Ensimmäisen viiden minuutin jälkeen brechtiläiseen v-efektiin tottuu, muuttuupa se tarinan yleispätevyyden kannalta suorastaan välttämättömyydeksi. Kuten Grace jossain kohdassa sanoo, ei ole kyse "tietystä Dogville-nimisestä paikasta" vaan dogvilleistä missä tahansa päin planeettaa: dog eat dog -systeemistä kapitalistisen riiston, ihmiskaupan ja orjuuden leimaamassa maailmassa. Esimerkiksi.
Vahva mutta moralisoimaton yhteiskuntanäkemys yhdistettynä kauttaaltaan herkkävireiseen näyttelijäntyöhön ja omaperäiseen visuaaliseen ilmeeseen tekee Dogvillestä katsojaa koettelevan ja palkitsevan haasteen. Tärkeä osuutensa on käsivarakameraa taiten hyödyntävällä kuvaajalla Anthony Dod Mantlella, jonka meriitteihin kuuluvat mm. ensimmäinen ja kolmas Dogma-elokuva, Vinterbergin Juhlat (1998) ja Kragh-Jacobsenin Mifune (1999).
Trier todistaa jälleen kykynsä yhtenä nykyelokuvan harvoista todellisista auteur-ohjaajista. Hänen kyynisen, sysimustaa huumoria tihkuvan näkynsä kruunaa ironisesti valittu loppumusiikki, David Bowien Young Americans, jonka reippaassa tahdissa todistamme kuvakollaasia uuden mantereen gettoköyhälistöstä, rikollisista, aseista, huumeisiin kuolleista nuorista ja muusta mukavasta. Tämä on pakko nähdä.
Teksti: Tuuve Aro
Kuva: Columbia TriStar Nordisk Film Distributors Oy