Bird with the Crystal Plumage
Cat O'Nine Tails
Suspiria
Tenebrae
Phenomena
The Stendhal Syndrome
The Phantom of the Opera
An Eye for Horror
Valmistusvuosi 1970-1998. Ohjaus Dario Argento. Tuotanto Future film. Kuvaformaatti 16:9 Anamorphinen widescreen 2.35:1/1.85:1, 4:3 Letterbox 1.66:1, ääni Dolby Digital Stereo/Mono
Vaasalainen Future Film on tehnyt kulttuuriteon tuomalla Suomen markkinoille seitsemän elokuvan sarjan italialaisen kulttikauhuohjaajan Dario Argenton töitä. Sarjan täydentää ohjaajan uraa ja elämää kuvaava An Eye for Horror -dokumentti.
Elokuvaperheeseen syntynyt Argento aloitti 1960-luvulla kriitikkona ja siirtyi sitten käsikirjoittajaksi. Suurin meriitti tällä saralla oli Sergio Leonen Huuliharppukostaja (Once upon a Time in the West) -elokuvan tarinan kirjoittaminen yhdessä Leonen ja Bernardo Bertoluccin kanssa. Vuonna 1970 oli vuorossa debyyttiohjaus Bird with the Crystal Plumage, josta tämä katsaus miehen uraan myös alkaa.
Argento asettautui uransa alusta lähtien ns. giallo-jännityselokuvien genreen, joka sai nimensä keltaisilla kansilla julkaistuista halpispokkareista, ja sitä myöten siirtyi luontevasti kauhuelokuvan pariin. Horror-fanien keskuudessa Argento on palvottu mestari, joka ei kuitenkaan valtavirran elokuvapiireissä ole juuri saavuttanut suurta menestystä, ainakaan Italian ulkopuolella. Syy tähän on selvä. Jos hakee elokuvasta järjellistä lineaarista juonta ja syvällisiä henkilökuvia, Argenton filmeihin ei kannata koskea kepilläkään. Itse kuvaisin Argenton työtä eksploitaatio- ja taide-elokuvan risteymäksi. Tarinat kertovat mielipuolisista kasvottomista murhaajista, jotka riehuvat veitsen kanssa ja hakevat useimmiten uhreikseen hemaisevan näköisiä naisia. Efektit ovat brutaaleja, näissä elokuvissa veri lentää taattuun splatter-tyyliin. Ja siinä toki lisäsyy siihen, että mainstream-yleisö ei Argenton elokuvia ole löytänyt. Argentoon tutustumista ei kannata edes harkita, jos modernille kauhuelokuvalle tyypilliset veriorgiat tuntuvat vastenmielisiltä.
Alan faneille Argentolla on kuitenkin tarjota ainutlaatuisen vaikuttava visuaalinen maailma. Tarkoin valitut interiöörit, huikeat kamera-ajot, omaperäiset kuvakulmat ja ylipäätään selkeästi henkilökohtainen - ja hurmeinen - visio ovat Argenton elokuvien peruskauraa. Juoneen tai kömpelöön dialogiin - jota kökköinen dubbaus ei totisesti avita - en itse Argenton filmejä katsoessani juurikaan kiinnitä huomiota. Ne pikemminkin kärsii läpi, kun odottaa seuraavaa murhakohtausta ja sitä myöten ekstaattista visuaalista ilotulitusta.
Olen aikaisemmin nähnyt Argenton 70- ja 80-luvun elokuvia suttuisina VHS-kopioina (mielisairaan videolain aikaan) tai paremmassa tapauksessa satunnaisesti Elokuva-arkiston näytöksissä, joten etukäteen tuntui mielenkiintoiselta, miltä tutut leffat näyttäisivät DVD-kopioina noin 10-15 vuoden tauon jälkeen.
Hyvältähän ne näyttävät. On hupaisaa huomata, miten Argenton henkilökohtainen visio on paikallaan aivan uran alkuminuuteilta lähtien. Bird with the Crystal Plumage alkaa kohtauksella, jossa murhaajan mustilla hansikkailla verhotut kädet sivelevät eroottisen hellästi metallisena välkähtelevää veitsikokoelmaa. Argento "näyttelee" elokuvissaan yleensä itse tätä kasvotonta silpojaa, josta nähdään vain musta takki ja fetissin asemaan kohotettu veitsi, jota heiluttavat mustiin käsineisiin puetut kädet. Murhakohtauksissa tappaja on usein vain kuvan ulkopuolelta shokkina ilmaantuva veistä pitelevä käsi, kasvoton ja motiiviton mielipuoli, nähdäkseni selkeä edeltäjä Friday the 13th -sarjan Jasonin ja Halloweenin Michael Myersin kaltaisille 70-luvun lopun ja 80-luvun Hollywood-kauhuelokuvan arkkityypeille.
Edelleen tyypillistä Argento-teemaa edustaa debyyttielokuvan ensimmäinen murha - tai tässä tapauksessa poikkeuksellisesti murhayritys. Päähenkilö, Roomassa asuva amerikkalainen kirjailija Sam Dalmas, on juuttuneena lasiovien väliin, josta hän voi vain seurata avuttomana verityön etenemistä. Argenton elokuviin olennaisesti kuuluvaa tirkistelyteemaa voisi tuskin paremmin visualisoida.
Argenton kolme ensimmäistä ohjausta olivat Bird with the Crystal Plumage (1970), Cat O'Nine Tails (1971) ja Four Flies on Grey Velvet. Eläinteemaa otsikoissaan käyttänyt trio, joista kaksi ensimmäistä siis kuuluvat Suomeen tuotuun Argento-valikoimaan, oli jo tuttua Argento-tyyliä mutta edusti vielä giallo-puolen jännärimäisempää osa-aluetta. Murhamysteereissä keskityttiin enemmän juoneen, ja itse tappokohtaukset eivät vielä olleet niin hurmeisen pitkitettyjä kuin myöhemiissä tuotoksissa - jos kohta eivät ne alussakaan mitään Harlekiini-osastoa olleet... Jos noista kahdesta ensimmäisestä pitäisi valita, hankkisin itse ensiksi 35 vuoden takaisen debyyttiteoksen, koska se tosiaan esittelee Argenton tyylin melko kattavasti. Sitä paitsi elokuvan keskivaiheilla olevan, Vittorio Storaron upeasti kuvaaman marmoriportaikkomurhan voi sanoa olevan Argenton ensimmäinen klassikokohtaus. Cat O'Nine Tails on sekin sinänsä tyylikäs murhamysteeri, jolle tuo lisäarvoa vanhan kunnon perunanenän Karl Maldenin esiintyminen keskeisessä roolissa.
Profondo Rosso (Deep Red) oli 70-luvun puolivälissä jonkinlainen siirtymäelokuva, jossa Argento liikahti kauhuelokuvan puolelle. Sen jälkeen oli vuorossa puhdasta kauhua: Suspiria (1977) on ns. Kolme äitiä -noitatrilogian avaus ja Argenton mestariteoksia, upeasti kuvattu kauhusatu. Juoni kertoo Jessica Harperin esittämästä amerikkalaisesta tanssijattaresta, joka saapuu saksalaiseen tanssikouluun, jossa balettiaskelien sijaan harrastetaan enemmänkin noitapiiriä. Elokuvan musiikista vastaa Argenton luottoyhtye Goblin, ja soundtrack on tässä, niin kuin monessa muussakin Argenton elokuvassa, hyvin keskeisessä asemassa.
Paranoidi tunnelma luodaan heti elokuvan alussa. Kun auton valot halkovat rankkasateessa sysipimeää metsää, ja taustalla häilyy Goblinin häiriintynyt horror soundtrack ("Witch!!witchwitch..."), vanha alan fani kokee lämpimän tunteen sydänalassaan. Läpi elokuvan taustalla soi yksinkertaisen tehokas teemamelodia, jota John Carpenterkin äityy An Eye for Horror -dokumentissa kehumaan, ja jos Halloween-teemamusiikin luoja kehuu, niin täytyyhän sitä uskoa.
Itse koulusta otetaan kaikki irti hehkuvine väreineen, uhkaavine käytävineen ja peileineen, mutta Argento pääsee näyttämään kykyjään myös isomman tilan käytössä. Sokean pianonsoittajan murhakohtaus tapahtuu massiivisten rakennusten reunustamalla avaralla aukiolla, ja musiikin käyttö ja leikkaus ovat mestarillisia. Hieno elokuva!
Suspiriasta hypätään vuoden 1982 Tenebrae-elokuvaan, joka on taas tutumpaa murhamysteeriosastoa, 70-luvun alkua verisemmillä efekteillä vain varustettuna. Splatter-kiintiö täyttyy, ja valkoiseksi maalatulle seinälle löytyy käyttöä.
Vuoden 1984 Phenomenassa (esiintynyt myös nimellä Creepers) ovat pääosassa tuolloin teini-ikäinen Jennifer Connelly, joka viime vuosina on noussut Hollywood-tähdeksi (mm. Unelmien sielunmessu, Kaunis mieli, Hulk), sekä edesmennyt eksploitaatio-elokuvien ikoni Donald Pleasence, joka muistetaan parhaiten Halloween-elokuvien tohtori Loomisina ("I spent 8 years trying to reach him, and then another seven trying to keep him locked up because I realized that what was living behind that boy's eyes was purely and simply... evil."). Tällä kertaa kauhuefektejä haetaan tehokkaasti hyönteisistä (Connellyn esittämällä hahmolla on telepaattinen yhteys hyönteisiin): tarjolla on hyökkääviä kärpäslaumoja, toukkien täyttämiä pääkalloja ynnä muuta miellyttävää. Kun Connelly polskii mädäntyneiden ihmisraatojen ja niissä juhliaan pitävien toukkalaumojen täyttämässä altaassa, ollaan visva-asteikon ääripäässä.
1990-luvun puolelta on tarjolla kaksi elokuvaa, joissa pääosaa esittää Argenton viehättävä tytär Asia Argento, joka viime aikoina on ollut julkisuudessa esillä oman ohjaustyönsä Petollinen on ihmissydän myötä. The Stendhal Syndrome (1996) on varsinkin alkupuoleltaan tyylikäs Argenton jälkikauden työ. Elokuvan nimi viittaa 1800-luvun ranskalaisen kirjailijan mukaan nimettyyn ilmiöön, jossa kuuluisien taideteosten katselu saa aikaan sydämentykytystä, huimausta ja hallusinaatioita. Asia Argenton esittämä päähenkilö on poliisietsivä, jolle syndrooman aiheuttamat hallusinaatiot liittyvät Roomassa ja Firenzessä riehuvan sarjaraiskaajan metsästämiseen. Elokuvan alkupuolella Argento hyödyntää taideteoksia ja niistä avautuvia hallusinaatiomaailmoja äärimmäisen tyylikkäästi. Loppupuolella päähenkilön vajotessa pakkomielteisiinsä elokuva mielestäni menettää intensiteettiään, mutta Argento-faneille kuitenkin katsomisen arvoinen pätkä. Musiikista vastaa Ennio Morricone, jonka kanssa Argento teki yhteistyötä jo debyyttielokuvassaan.
Tuorein näyte Argenton filmografiasta on kalvakka näkemys Gaston Leroux'n loputtomasti elokuvakankailla ja teatterilavoilla versioidusta Oopperan kummituksesta. The Phantom of the Opera (1998) on ylipäätään ulkokohtainen ohjaus, mutta lopullisesti se kaatuu Julian Sandsin esittämän nimihahmon valjuuteen. Sandsia ei kaiketi voi syyttää: mysteeriä hahmon ympärille on vaikea kehittää, kun rottien kasvattama "kummitus" esitellään heti kättelyssä. Ja jos kauhuelokuvassa pahiksessa ei ole ytyä, peli on pelattu saman tien.
Sarjan lopuksi sopii hyvin katsottavaksi An Eye for Horror -dokumentti, joka on mielenkiintoinen tunnin pituinen katsaus Argenton uraan. Ääneen pääsee itse miehen lisäksi perheenjäseniä, faneja (mm. Alice Cooper), kriitikoita ja yhteistyökumppaneita näyttelijöistä ohjaajakollegoihin. Jälkimmäisistä oli ihan hauska kuulla amerikkalaisten kauhumaakareiden John Carpenterin ja George Romeron näkemyksiä Argenton töistä. Dokumentin ainoa huono puoli on huolimaton suomennos (giallo-jännäreiden veteraaniohjaaja on Mario Bava, ei Mario Barber; Oscar-palkittu näyttelijä on Karl Malden, ei Carl Muldon; Turin-niminen kaupunki tunnetaan suomen kielellä Torino-nimellä jne.).
Kauhuelokuvien fanit ovat näistä jo taatusti tietoisia, vähemmän alaan perehtyneitä, laajakatseisia elokuvan ystäviä kehottaisin kokeilemaan ensimmäisenä Suspiriaa.
Teksti: Petteri Ruotsalainen