USA 2009. Ohjaus: Scott Cooper. Käsikirjoitus: Cooper – Thomas Cobbin romaanista. Tuotanto: T-Bone Burnett, Judy Cairo, Rob Carliner, Scott Cooper, Robert Duvall. Kuvaus: Barry Markowitz. Leikkaus: John Axelrad. Musiikki: T-Bone Burnett, Stephen Bruton. Pääosissa: Jeff Bridges, Maggie Gyllenhaal, Colin Farrell, Robert Duvall, Jack Nation. Kesto: 114 min.
Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin? kyseli Juliet Jonesin Sydän 1980-luvun lopulla. Kysymys nousee taas ajankohtaiseksi Scott Cooperin esikoisohjauksessa Crazy Heart.
Jeff Bridges on ex-countrystara Bad Blake, jonka maineen päivät ovat vaihtuneet viinan huuruiseen alennustilaan käpykylien kehäraakkina. Comeback on pelkkä kaukainen unelma nukkavierun äijän vetäessä viskiä kesken keikan.
Kun pikkukaupungin toimittaja (Maggie Gyllenhaal) eräänä iltana haastattelee vierailevaa artistia, jokin värähtää juopon sielussa. Jeanin ja Blaken välille syntyy suhde, joka herättelee miestä vuosien horroksesta.
Myös ammatillinen tulevaisuus näyttää paremmalta, kun entinen suojatti ja nykyinen supertähti Tommy Sweet (Colin Farrell) tarjoaa Blakelle tilaisuuden esiintyä omassa konsertissaan. Kykeneekö Blake muuttamaan rappiokierteensä uudeksi tulemiseksi vai viekö viina miehen lopullisesti mennessään? Tämä avainkysymys jäsentää Crazy Heartin jälkipuoliskon tapahtumia kuin kantribiisiä konsanaan.
Palataanpa hetkeksi alussa mainittuihin naisiin ja renttuihin. Nuoren ja kauniin yksinhuoltajan retkahtaminen vanhaan rapajuoppoon tuntuu kieltämättä epäuskottavalta. Thomas Cobbin kirjan kunniaksi on kuitenkin todettava, että romaanin Jean on ikänsä puolesta lähempänä Blakea kuin mitä Gyllenhaalin ja Bridgesin ”pariutuminen” antaa ymmärtää. No, Hollywoodissa on aina oltu sitä mieltä, että mikä tahansa on mahdollista – kunhan vain nainen on se huomattavasti nuorempi osapuoli.
Crazy Heart nousi tapetille Oscar-karkeloiden myötä, kun pitkän linjan Hollywood-tähti Jeff Bridges pääsi monen yrityksen jälkeen pokkaamaan pääosapystin roolistaan. Elokuva palkittiin myös parhaasta laulusta (The Weary Kind).
Ilman Bridgesin voittoa kantridraama olisi todennäköisesti lipunut myös meillä suoraan videovuokraamon hyllyyn. Mutta tunnetusti Oscar-akatemia rakastaa juoppoja. Ajatellaanpa vaikka Ray Millandia (Tuhlattuja päiviä, 1945) ja Nicolas Cagea (Leaving Las Vegas, 1995).
Ei Crazy Heart huono elokuva ole. Bridges, Gyllenhaal ja kumppanit ovat erinomaisessa terässä. Ongelmaksi kiteytyy draama itse – vanha tarina, joka on nähty, kuultu, laulettu ja soitettu yhä uudelleen ja uudelleen. Vaan mitä yllätyksistä, jos karheaa karismaa löytyy? Bridges viihtyy roolissaan helpon näköisesti ja luontevasti. Jollekulle se riittää, toiselle ei, mutta se ei ole Jeffin syy.
Niille, joille ei riitä, voi suositella vaikkapa Bruce Beresfordin Kantrin kaipuuta (Tender Mercies, 1983). Pääosassa nähdään Crazy Heartin sivuosassa vakuuttava Robert Duvall.
Teksti: Outi Heiskanen