Kanada/Brasilia 2008. Ohjaus: Fernando Meirelles. Käsikirjoitus: Don McKellar, José Saramagon romaanin pohjalta. Tuotanto: Andrea Barata Ribeiro, Niv Fichman. Kuvaus: César Charlone. Leikkaus: Daniel Rezende. Pääosissa: Julianne Moore, Mark Ruffalo, Gael Garcia Bernal, Danny Glover, Alice Braga, Yusuke Iseya, Yoshino Kimura, Don McKellar, Maury Chaykin, Mitchell Nye, Joe Pingue, Fabiana Guglielmetti. Kesto: 120 min.
José Saramagoa lukevat kaikki, koska Saramago on syvällinen kirjailija, joka käsittelee suuria aiheita koskettavasti.
Jos on samaa mieltä äskeisen lauseen kanssa, saattaa tykästyä myös Fernando Meirellesin elokuvasovitukseen hittikirjailijan romaanista. Jos taas Tarina sokeudesta -teoksen alleviivaava symboliikka häiritsee, ei kannata uhrata mahtipontiselle Blindnessille aikaa. Se on naftisti mukiinmenevä scifi-painajainen muttei yhtään enempää. Juuri tämän osoittelevammaksi ei elokuva voi mennä.
Saramagon vision mukaisesti ihmiset alkavat yksi kerrallaan sokeutua. Koska mehän olemme nykyisin kaikki sokeita emmekä ymmärrä välittää toisistamme saati ympäristöstä ja niin edelleen. Ensimmäisenä näkönsä menettää nuori amerikanjapanilainen (Yusuke Iseya), sitten hänet ryöstänyt varas (käsikirjoittaja Don McKellar) ja miehen silmät tutkinut lääkäri (Mark Ruffalo). Mutta jostain syystä tämän sympaattinen ja välittävä vaimo (Julianne Moore) säästyy maailmanlaajuiselta vitsaukselta.
Paha valtio eristää sokeutuneet kammottavaan rapautuneeseen sairaalaan, jonne ruokaakin saadaan vain tipoittain. Sopivasti eristetyt edustavat eri ikiä, rotuja ja sosiaaliluokkia. Ja koska ihminen on ihmiselle susi, sairaalaan syntyy pian klikkejä ja vihollisuuksia. Ulosteiden ja muiden eritteiden keskellä rypiessä yhdet alkavat ahnehtia ruokia ja hyväksikäyttää toisia sokeita. Naisista tulee seksuaalista kauppatavaraa. Kaikista pahin on kolmososaston kuninkaaksi julistautuva paskiainen (Gael Garcia Bernal), joka vain alistaa ja ammuskelee. Onneksi salaa näkevä tohtorinvaimo pystyy puolustamaan heikkoja.
Samalla kun jyvät erottuvat akanoista ja inhimilliset mekanismit paljastuvat, viisas musta mies (Danny Glover) kertoo meille Saramagon sanoin että ”sairaus on immuuni byrokratialle”. Että ”onni on näkökykyinen johtaja” ja että vaikka olet sokea, ”nimetön sisäisyytesi määrittää kuka olet”. Toisaalta saamme kuulla että sokeus on lahja rumille ja sokea ei katso ihonväriä. Nämä syvälliset totuudet siltä varalta, että joku katsojista olisi yhtä sokko kuin avuttomat päähenkilöt, ja lisäksi tyhmä.
Tutkielmana ihmisten petomaisuudesta vaikkapa Lars von Trierin Dogville (2003) oli tehokkaampi: sen etäännytetty koelaboratorio oli kylmäverinen eikä lainkaan sentimentaalinen. Meirellesin (Uskollinen puutarhuri) elokuvassa katsojan tunteita lypsetään ja inhottavuuksilla mässätään.
Moore ja Ruffalo näyttelevät hyvin kuten aina, mutta meksikolaisen Bernalin suussa englanti ontuu ja hän on pahiksena tahattoman koominen. Sama ongelma tuppaa vaivaamaan koko teosta, vaikka sen sanoma toki onkin tärkeä.
Teksti: Tuuve Aro