Vedän kengät jalkaani ja katson peiliin. Hätkähdän. Kuka on tuo aivan liian ahtaissa avokkaissa seisova väsähtäneen näköinen nainen, jota painovoima armottomasti vetää kohti Maan keskipistettä?
Olen alkanut tajuta, että minuuteni muodostui ja valmistui joskus 20:nnen syntymäpäiväni tienoilla. Lukion vielä jokseenkin tuoreet tiedot muistissani ja yliopiston pääsykokeet selvittäneenä tunsin olevani edistyksen etujoukoissa; tiesin, mikä oli in ja mikä out, seurasin tekniikan saavutuksia, ja hankintani olivat testivoittajia tai ainakin markkinoiden uusimpia tuotteita.
Kehoni oli tasapainossa mieleni kanssa. Jaksoin lähteä iltaisin jumppaan, punttisalille, uimaan ja lenkille, eikä tehnyt tiukkaakaan jäädä vaikka saman tien uusintakierrokselle. Sain syödä mitä vain, eikä se näkynyt seuraavana aamuna kasvoissani eikä varsinkaan vyötärölläni.
Meikkaus oli helppoa, käsi ei tärissyt tarkkojakaan rajauksia tehdessä, enkä sitä varten tarvinnut vielä silmälaseja. Iholle riitti kevyt kosteusvoide, paitsi juhlien jälkeisinä aamuina, jolloin väsymys peittyi kevyen päivävoiteen alle. Olisin voinut huoleti käyttää helmiäistä sekä huulilla että luomilla, jos ne siihen aikaan olisivat olleet muodissa.
Hiukseni olivat tummuneet pian murrosiän jälkeen tyypillisen maantienharmaiksi, mutta niiden vaalentaminen, värjääminen, raidoittaminen tai leikkauttaminen ei juuri huolettanut. Permiksiä otin aina silloin, kun mieleni teki kiharoita. Hiukset kasvoivat ja kiilsivät, kampaajat korkeintaan tuskailivat paksua tukkaani föönatessaan.
Vaatekauppojen alennusmyynnit olivat minulle täyttä juhlaa. Tein hyviä löytöjä pilkkahinnalla vaatetangoista, joissa olivat jäljellä enää pienimmät 34- ja 36-kokoiset vaatteet. Vaatekaapistani löytyi joskus jopa kansainvälisiä muotimerkkejä. Aamuisin ei tarvinnut tuskailla nappien tai vyötärönauhojen kanssa, vaatteet vain solahtivat ylle. Aivan muodin kärjessä en ole koskaan kulkenut, mutta kyllä minut tunnisti tätä päivää eläväksi nuoreksi naiseksi.
