USA 2004. Ohjaus: Charles Shyer. Käsikirjoitus: Elaine Pope, Charles Shyer Bill Naughtonin näytelmän ja aikaisemman käsikirjoituksen pohjalta. Tuotanto: Elaine Pope, Charles Shyer. Kuvaus: Ashley Rowe. Leikkaus: Padraic McKinley. Pääosissa: Jude Law, Susan Sarandon, Marisa Tomei, Jane Krakowski, Omar Epps, Nia Long, Sienna Miller. Kesto: 103 min.
Burt Bacharachin ja Hal Davidin unohtumaton ikivihreä Alfie ("What's it all about, Alfie…") saattaa soida lupaavasti korvissa jo ennen Charles Shyerin uusintaversion näkemistä. Vuoden 2004 päivityksen ääniraidalta ei silti löydy sen enempää Cilla Blackia kuin Michael Caineakaan, joiden molempien panos 1960-luvun Alfien menestykseen oli oleellinen.
Jude Law näyttelee virnistellen Alfie Elkinsiä, paatunutta naistennaurattajaa, jonka cockney-charmi uppoaa hameväkeen kuin kuuma veitsi voihin. Alfien osumatarkkuus on huikea, sillä miehellä ei ole moraalia eikä omantunnon tuskia. Jopa parhaan kaverin nainen on tarvittaessa vapaata riistaa. Äijä kaataa naisia kuin heinää tekosiaan sen enempää problematisoimatta; daamit ovat Alfielle pelkkiä tissejä, takapuolia ja kauniita kasvoja. Filosofoida kaveri kyllä taitaa; hurmuri analysoi valloituksiaan kylmän viileästi suoraan kameralle.
Jos et ole nähnyt Lewis Gilbertin vuoden 1966 Alfie-elokuvaa, saatat nauttia Shyerin veijaritarinasta hyvinkin paljon. Siinä missä Michael Cainen Alfie oli "svengaavan Lontoon" katujen työväenluokkainen saalistaja, on Law'n hahmo edeltäjäänsä hedonistisempi ja hienostuneempi. Sliipattu nykybritti metsästää Manhattanilla, minkä myötä koko kupletti on siirtynyt sosiaalisella asteikolla astetta ylemmäksi.
Samalla on menetetty jotain alkuperäisteoksen suurenmoisesta pakahduttavuudesta. Cainen Alfie Elkinsissä oli kovuutta, mitä vasten katsottuna elokuvan naiskohtalot värisivät todellista merkityksellisyyttä. Alkuperäisnäytelmän jyrkkä sosiaalinen ilmasto (au-äidin surkea status, köyhyys jne.) teki Gilbertin Alfiesta todellisen, tragediaksi muuttuvan julman komedian.
Modernisointi saattaa tosin avata Alfien perustematiikan (mistä ihmissuhteissa lopulta onkaan kysymys, Alfie?) uudelle katsojapolvelle. Se, mikä kosketti ja puhutti neljä vuosikymmentä sitten, ei välttämättä vavahduta enää. 1960-luvun casanovan kyynisyys ja kylmyys vertautuu 2000-luvun kansikuvapojan hemmoteltuun itsekeskeisyyteen.
Kuten Gilbertin elokuvassa myös Shyerin Alfiessa tunteeton donjuan jää omaan ansaansa. Valloitetuista naisista huolimatta Alfie itse on tarinan traagisin hahmo, huoraava häntäheikki, jolle löytyy lopulta oma kolkko lokeronsa. Kohtalokkaassa kohtaamisessa Susan Sarandonin herkullisesti tyypittelemän bisnesmamma-Lizin kanssa asioiden oikea tila alkaa pikkuhiljaa valjeta myös miehelle itselleen.
Kannattaako kahta eri Alfieta vertailla sitten lainkaan? Korkeintaan voi kysyä, miksi tähänkin hienoon elokuvaan piti tarttua uudemman kerran. Huipulta kun on vain yksi suunta – alaspäin. Nykyaikaistaminen tuntuu kuitenkin olevan jyräävä nykytrendi – näin etenkin ohjaaja Shyerin uralla, mihin mahtuvat mm. Morsiamen isä -, Ansa vanhemmille –uusintaversiot.
Teksti: Outi Heiskanen
Kuva: Buena Vista