28 viikkoa myöhemmin (28 Weeks Later)

Vuonna 2003 epätasaisella ohjaajanuralla kompasteleva brittiohjaaja Danny Boyle (Trainspotting, The Beach) maalasi eteemme visuaalisesti näyttävän mutta sisällöltään ontuvan tieteispainajaisen 28 päivää myöhemmin, jossa raaka raivotautivirus levisi pitkin Britanniaa tappaen lähes kaikki. Nyt Boyle on toiminut tuottajana espanjalaissyntyisen Juan Carlos Fresnadillon ohjaamassa ja käsikirjoittamassa jatko-osassa, joka onnistuu tavoitteissaan paremmin kuin edeltäjä.

Puoli vuotta apinoista lähteneen viruskatastrofin jälkeen Brittein saaret ovat autiot ihmisistä ja USA:n armeijan erikoisjoukot auttavat Lontoon vähittäisessä uudelleenkansoittamisessa. Jopa lapsia päästetään palaamaan kotiin, koska viruksenkantajat ovat tiettävästi nääntyneet kuukausia sitten ja tilanne vakaa. Juupa-juu, kohta tappavilta tautisilta täpärästi pelastunut perheenisä Donald Harris (Robert Carlyle) kuitenkin puolustaa kahta jälkeläistään raivoavia zombeja vastaan, eikä kukaan taaskaan ole turvassa. Kun kaupungin ja armeijan valtaa kaaos, rohkeat kersantti Doyle (Jeremy Renner) ja virustutkija Scarlett (Rose Byrne) auttavat pientä joukkoa selviytymään kalmanhajuisessa kaupunkiviidakossa. Mutta voiko kukaan selviytyä?

Ensimmäisen elokuvan tapaan nytkin tarkastellaan yksilöiden ryhmäkäyttäytymistä epätoivoisessa tilanteessa: apokalyptisessä maailmassa jossa ihminen on ihmiselle susi. Yksi uhrautuu muiden puolesta, toinen pakenee pelkurimaisesti ja kolmas kasvaa todelliseen mittaansa. Kun Boyle lipsahti asetelmassa naiiviuden ja epäuskottavuuden puoleen, Fresnadillon näkemys on karumpi ja riisutumpi. Tällä kertaa kaikkinainen vetistely ja romantiikka loistavat poissaolollaan, ja tilalla nähdään harvinaisen vastaansanomatonta veriurheilua.

Silmämunat poksahtelevat ja sisälmykset pursuilevat niin idyllisen vihreillä englantilaisniityillä kuin pimeän Lontoon klaustrofobisissa metrotunneleissakin, ja kehittyvä jännitys kilpailee ansiokkaasti puhdaspiirteisen kauhun kanssa. Veristä visvaa sylkevät ja hämmästyttävällä tarmolla kirmaavat monsterit ovat joukkovoimassaan vaikuttava näky, varsinkin jos ei jää miettimään niiden käytöksen epäloogisuutta: miksi ne hyökkivät joka suuntaan silmittömästi mutteivät tapa toisiaan?

Tehokkaasti kuvattu ja leikattu toimintapaketti on varsin ahdistavaa ja samalla jollain ihmeen tavalla puhdistavaa katsottavaa. Näyt ovat niin karmaisevia ja todellisuus niin kertakaikkisen toivoton, että hiestyneeseen penkkiinsä painautuneen katsojan kiitolliseksi osaksi jää iloita omasta henkirievustaan.

Teksti: Tuuve Aro

Lue myös 28 päivää myöhemmin -elokuvan arvostelu