(Timmion Records)
Yonan ja Orkesterin uusin albumi on sellainen musiikillinen ilottelu, että voihan sentään! Yleistunnelma on välillä aika alakuloinen, mutta se, miten laulu ja kerrassaan upea soitto toimivat yhdessä on hienoa kuunneltavaa. Jo Yonan edelliset levyt Pilvet liikkuu, minä en (2010) ja Vaikenen laulaen (2011) osoittivat, että porukka saa aikaan omalaatuista, mutta ei liian omituista musiikkia, joka on mukavan itse tehdyn ja kotikutoisen oloista. Vaikka tekee kipeää, ei haittaa –albumi (ja Yonan ja Orkesterin musiikki ylipäänsä) on rosoisempi kuin viimeisen päälle viilatut hittialbumit. Se ei tietenkään tarkoita, ettei tältä levyltä löytyisi hittiaineksia, mutta ei niitä ihan perinteisempiä valmiiksi pureskeltuja kappaleita.
Kuten jo sanottu, yleistunnelma levyllä on alakuloinen ja haikea, sellaista pientä slaavilaista melankoliaa on havaittavissa. Levy ei kuitenkaan lainaa aineksia vain haikeasta kansanmusiikista, vaan mukana on myös modernimpia juttuja, kuten esimerkiksi räppäystä biiseillä Elämän luonne ja Kaleidoskooppi, jossa Yona räppää yhdessä Asan kanssa. Aluksi tuntuu, etteivät nämä kaksi kappaletta oikein sovi levylle, jonka muut laulut ovat perinteisempiä ja tavallaan kauniimpia. Loppujen lopuksi räpit tekevät kuitenkin levystä sen, mikä se on (joukko erityylisiä kipaleita, mm. tangoa) ja ne herättävät kuulijan ihmettelemään, että mitäs tämä nyt oikein on. Räpit myös kuulostavat hyviltä, nuorekkailta ja osoittavat, ettei tässä ole kyse liian tiukkapipoisesta hommasta. Yona yhdistelee kivasti uusia ja vanhempia musiikkityylejä tekemättä levystä kuitenkaan epätasaista.
Jos melodiat ja musiikki tuovatkin mieleen vanhan ajan musiikin, niin sanoitukset ovat nykypäivää. Yona on kirjoittanut kappaleiden sanat itse ja ne ovat mainioita kertomuksia elämästä ja ihmissuhteista. Tältä levyltä ei löydy ihan niin kekseliäitä kielikuvia kuin edelliseltä, sillä sanoitukset ovat nyt suorempaa kerrontaa. Toki hienoja juttuja löytyy uutukaiseltakin, esim. oma lempparilausahdukseni on slaavilaistunnelmaisen kappaleen Panssarivaunu aloitus, jossa ”aamu vyöryy yllemme kuin panssarivaunu”.
Orkesteri liikkuvat pilvet on Yonan ohella aivan loistava ja osaa hommansa hurjan hyvin. Kansanmusiikkiin liitetyt soittimet kuten kantele, mandoliini, viulu ja harppu tuovat tälle levylle sen omalaatuisen soundin. Levy suorastaan helisee. Soitinten, erityisesti harpun käyttö on kekseliästä ja orkesteri yltyy joissakin kohdissa kunnon jammaukseen, mm. Elämän luonne –kappaleen lopussa, joka on alkaa kuulostaa psykedeeliseltä ja maailmoja syleilevältä. Seinäruusu, vaikka tarinaltaan surumielinen (toisaalta pikkuisen jopa humoristinen, ainakin tapa, jolla Yona tarinan esittää), on tangotahdeissaan hyvin tulinen ja rytmikäs samoin kuin sitä seuraava Tahdon kyyneleeni takaisin. Sumua vaan –kappaleen pitkästä ”inisevästä” instrumentaaliosasta puolestaan tulee mieleen kiinalainen musiikki.
Suopursu –niminen laulelma lienee levyn parhaita kappaleita, jos niitä nyt on edes syytä mitenkään arvottaa. Se on ihana, kaunis, haikea, nostalginen ja lähes täydellinen laulu, jossa on loistavat sanat ja Orkesteri esiintyy jälleen niin taitavasti, ettei voi kuin ihmetellä. Yonan laulu on mahtavan tavallista, hän on hyvin uskottava ja tuntuu tekevän juuri sitä, mitä tahtoo. Viimeinen kappale, levyn nimibiisi Vaikka tekee kipeää, ei haittaa on pateettisuuteen yltyvä laulu, joka aluksi tuntuu vähän nololta (varsinkin yhteislaulu), mutta saa lopulta kuitenkin laulamaan innokkaasti mukana. Loppukailotus tuo mieleen 1800- ja 1900-luvun vaihteessa vaikuttaneen koloratuurisopraanon Alma Fohströmin laulamassa Solovei–kappaletta.
Yona & Orkesteri liikkuvat pilvet ovat tehneet jälleen hienon, musiikillisesti suorastaan taiturillisen levyn. Vaikka kappaleet edustavat eri tyylilajeja, toimivat ne silti hyvin yhteen ja kokonaisuus on erittäin onnistunut. Onnistunut on myös levyn kansi tyylikkäine lehtisineen, josta sanoitukset ja muusikot löytyvät vaivattomasti. Paketti on kuin oranssit vaahteranlehdet, jotka piristävät harmaantuvaa syysmaisemaa kummasti.
Lue myös: