USA, 2002. Ohjaus: Steve Trenbirth. Käsikirjoitus: Karl Greurs. Leikkaus: Peter Lonsdale. Tuotanto: Christopher Chase, Mary Thorne. Suomenkielisten ääninäyttelijöiden ohjaus: Pekka Lehtosaari. Suomalaisina ääninä: Pekka Lehtosaari, Veikko Honkanen, Sasu Moilanen, Saska Pulkkinen, Pertti Koivula, Antti Pääkkönen, Petteri Summanen. Kesto: 74 min.
Ikäpolveni suuriin animaatioihin kuuluu Disneyn iki-ihana, jännittävä, hauska ja sopivasti sentimentaalinen Viidakkokirja, kertomus ihmispoika-Mowglin kasvusta viidakon eläinten parissa. Ajatus jatko-osasta tuntuu väistämättä vanhan tarinan epätoivoiselta lämmittelyltä ja rahastukselta. Viidakkokirjan jatkoseikkailu on kuitenkin tehty huomattavasti paremmalla tyyli- ja tunnetajulla kuin vaikkapa Peter Panin kömpelö uusi tuleminen.
Viidakkokirja 2 jatkaa sulavasti siitä, mihin vuoden 1967 klassikko jäi. Nyt Mowglilla on herttainen tyttöystävä Shanti, ihmisvanhemmat ja joukko kyläläisiä ystävinään. Mutta pojan kaipuu viidakkoon on yhtä polttava kuin Baloo-karhun tuntema ikävä. Kun Mowgli toteuttaa unelmansa ja lähtee katselemaan vanhoja kotimaisemiaan, paluusta riemuitsee Baloon lisäksi valitettavasti myös ihmissyöjätiikeri Shere Khan, joka punoo yhä juonia ihmispennun nappaamiseksi.
Jos Viidakkokirja 2:ta verrataan Disneyn suurtuotantoihin, Atlantikseen ja Lilo ja Stitch -elokuvaan, se on tehty minimaalisella budjetilla. Disneyn mittakaavan pienestä budjetista huolimatta ääniksi on pestattu lahjakas lapsitähti Haley Joel Osment (Mowgli) sekä John Goodman (Baloo), joita suomeksi dubattuina vastaavat mainiot Saska Pulkkinen ja Pekka Lehtosaari.
Värienkäyttö on toteutettu tyylikkäästi: viiidakon värit hehkuvat kirkasta vihreää ja kaikenkirjavaa kukkaloistoa, mutta aina kun paha Shere Khan astuu kuvaan, se saa maiseman kylpemään uhkaavissa punakeltaisissa sävyissä. Musiikkinumerotkin toimivat viihdyttävästi vailla ylimusisonnin rasitetta; elokuvassa ei lauleta ja tanssita puuduttavasti koko ajan. 2000-luvun Viidakkokirja uppoaa taatusti tämän päivän lapsiin, vaikka nostalgikkona joudun toteamaan, että suloisen sentimentaalisuuden ja hienovaraisten jännitteiden loihtiminen ei nykyanimaattoreilta onnistu yhtä hyvin kuin suoraviivainen toiminta. Sentimentaalisuus on nykyisin valitettavan usein yhtä kuin siirappisena tarjoiltu sanoma. Siihen Viidakkokirja 2 ei onneksi lankea.
Teksti: Minna Karila
Kuva: Buena Vista