USA 1998. Ohjaus: Marshall Herskovitz. Käsikirjoitus: Jeannine Dominy. Tuotanto: Marshall Herskovitz, Edward Zwick. Kuvaus: Bojan Bazelli. Leikkaus: Steven Rosenblom ja Arthur Coburn. Pääosissa: Catherine McCormack, Rufus Sewell, Oliver Platt, Moira Kelly, Naomi Watts, Fred Ward, Jacqueline Bisset, Jeroen Krabb , Jake Weber. Kesto: 113 min.
1500-luvun voimanaiset ovat muotia. Niin historialliset draamat kuin satukomediatkin kertovat nyt heistä, ja Marshall Herskovitzin tuotteessa naisenergiaa edustaa Venetsiassa oikeasti vaikuttanut, inkvisitiota uhmannut kurtisaani Veronica Franco. Kyseessä on yltiöromanttinen temmellys turmelukseensa vajoavassa rakkauden kaupungissa, missä nainen on miehen omaisuutta ja seksi yleisin huvittelumuoto.
Järjestelmässä, jossa avioliitto oli liikesopimus ja rakkauden ilot säästettiin irtosuhteisiin, lemmen ammattilaiset eli kurtisaanit sivistyivät, nauttivat ja rikastuivat luomakunnan kruunujen tarpeilla. Myös sukunsa perinteitä jatkava, kaunis mutta köyhä Veronica (McCormack) ottaa ammatistaan ilon irti: suklaasilmät hoilaavat ikkunan alla, runosuoni sykkii ja elämä hymyilee, mutta toisaalta todellinen rakkaus, komea Marco Venier (Sewell) on menetetty säätyerojen vuoksi.
Tyypillisen pakkonaitetun naisen osa tiivistyy Marcon hyveellisyyteensä katkeroituvassa vaimossa, joka joutuu sivusta seuraamaan miehensä lankeamista loveen kevyempien kenkien kopinassa. Toisaalta suositulla Veronicallakin on kestämistä, kun ukot kuolaavat ja siveyden sipulit syyllistävät.
Valloittajien ja kulkutautien hyökätessä kaupunkiin ennen palvotuista kurtisaaneista tulee roviolla poltettavia noitia ja yleisiä syntipukkeja - kärkkäimmin lemmettäriä ovat tuomitsemassa tietysti ilman jääneet. Tästä kaksinaismoralistisesta asetelmasta syntyy teoksen kantava teema, minkä loputon alleviivaaminen myös hieman hämmentää; ovathan asenteet jo nykypäivänä muuttuneet, ovathan? Lopullisesti valistussanoma huipentuu pompöösissä oikeussalidraamassa (jollaista ilman ei yksikään jenkkituotos näytä nykyisin selviävän): tuomarille todistetaan jalosti, että mieskin on tavallaan osallinen naisen viettelytapahtumassa. Tässä vaiheessa puhtaana viihteenä mukiinmenevästä saippuasta katoaa myös viimeinen ilo ja raikkaus.
Kovasti feministisiä sävyjä yritetään ladata kapinallisen Veronican hahmoon, joka kuitenkin Herskovitzin käsissä kärsii melkoisesta uskottavuuspulasta: kamera palvoo alasti viihtyvän McCormackin täydellisiä piirteitä aina koomisuuteen asti, tehden hänen naiseudestaan ennen kaikkea katseen kohteena poseeraamista. Kuvallinen asetelmallisuus vaivaa muutenkin elokuvaa alusta loppuun - tapahtumat muuttuvat usein kömpelöksi jäykistelyksi.
Rooleista suoriudutaan kauttaaltaan rutiinilla, Catherine McCormack ja Rufus Sewell ovat näyttäviä renessanssipuvuissaan ja ilman niitä. Ylväästi vanheneva Jacqueline Bisset on komea Veronican kokeneena äitinä ja Oliver Platt mainio Veronicaa turhaan himoitsevana ketkuna, joka janoaa kostoa.
Silkkilakanoissa peuhataan paljon, siirappisen kauniissa maisemissa ryvetään mahtipontisen musiikin pauhatessa ja gondolien lipuessa Ponte Vecchion ali kuten postikorteissa. Traagisten käänteiden pyörteissä katsoja pidättelee hengitystään: saavathan he toisensa, saavathan?
Teksti: Tuuve Aro