Asun samassa talossa kuin Anna Politkovskaja. Kotini on myös samassa rapussa ja samassa kerroksessa. Kävelen joka päivä sen paikan yli johon hän kuoli.
Tällä viikolla sitä on ollut mahdoton unohtaa. Politkovskaja kuoli 7. lokakuuta 2006. Viime viikon keskiviikkona Moskovan keskustassa pidettiin parin-kolmensadan ihmisen muistomielenosoitus johon osallistui suuri joukko Moskovan silmäätekeviä ja jonkin verran tavallistakin väkeä.
Muistopuheiden jälkeen koko joukko astui metroon ja ajoi kotitalolleni – minä tietysti muiden mukana – jossa ulko-oven edusta kuorrutettiin sadoilla ruusuilla ja neilikoilla. Suosikkiväri oli punainen.
Moni toi myös keltaisia vaahteranlehtiä ja omenoita jotka aseteltiin sievään riviin kadunrajaan. Ylle liimailtiin riviin julisteita joissa oli ihmisten kasvokuvia ja nimiä venäläisessä aakkosjärjestyksessä: Telman Alishajev, Anastasia Baburova, Magomed-Zagid Varisov, Igor Domnikov, Magomed Jevlojev, Valeri Ivanov, Vagif Kotshetkov, Pavel Makejev, Maksim Maksimov, Eduard Markevitsh, Stanislav Markelov, Anna Politkovskaja, Ivan Safronov, Aleksei Sidorov, Natalia Skril, Paul Hlebnikov, Juri Shekotshihin, Natalia Estemirova sekä Vladimir Jatsina.
He kaikki ovat toimittajia ja ihmisoikeusaktivisteja, jotka ovat kuolleet työnsä takia vuosina 2000 – 2009. Suurimmassa julisteessa luki: ”Rohkeat, rehelliset ja älykkäät eivät selviä hengissä”.
Nyt ulko-ovellani haisee mädäntyneelle. Kukaan ei viikkoon korjannut kukkia ja omenoita pois sateesta, enkä minäkään ole tohtinut koskea niihin.
Yhden asian olen kyllä röykkiöstä poiminut. Joku oli tuonut pienen valokuvan jonka oli liimannut paperille kirjoittamansa synkän runon viereen. Valokuvan värit valuivat kaatosateessa ja paperikin veti viimeisiään, joten toin ne sisään.
Nyt Politkovskaja katselee minua kurttuisesta, värivikaisesta vanhasta valokuvasta, enkä tiedä mitä tekisin sille.
Anna Politkovskajan kuolemasta on jo kolme vuotta, mutta sama näytelmä toistuu joka vuosi. Älymystö kokoontuu keskustaan, kynttilöitä sytytetään ja Politkovskajaa ylistetään sodanvastaisen työn pyhimykseksi ja sananvapauden marttyyriksi. Asianajajat ja toimittajat päivittelevät, eikö syyllistä löydetä koskaan. Samat repliikit toistuvat muistopäivästä seuraavaan.
Nyt muistomielenosoituksessa oli jo aistittavissa synkkää uupumusta. En tiedä uskooko enää kukaan että Politkovskajan ampuja tai murhan tilaaja saataisiin todella oikeuden eteen. Tutkimukset aloitettiin syksyllä uudestaan alusta, eikä todennäköisyys kolme vuotta sitten tehdyn murhan selvittämiseksi taida olla kovin kummoinen. On ihme, jos jäljet eivät tässä ajassa ole kylmenneet.
Moskovan Helsinki-ryhmän puheenjohtaja Ljudmila Aleksejeva sanoi kokouksessa että ainoa estää uusia toimittaja- ja ihmisoikeusaktivistimurhia tapahtumasta on sitkeästi vain muistella uhreja vuodesta toiseen.
Yli 80-vuotias Aleksejeva kyllä tietää mitä sitkeys tarkoittaa. Hän on ollut yksi maansa tunnetuimmista demokratia- ja ihmisoikeusaktivisteista jo Neuvostoliiton aikana, jolloin sellainen toiminta oli vielä huonommassa huudossa kuin nykyään.
Ehkä Politkovskaja-mielenosoitukseen kannattaa vaivautua vielä ensi vuonnakin.