Tummien perhosten koti

Laajan ja kiitetyn tuotannon luonut Leena Lander (s. 1955) kirjoittaa terävästi niin historiallista ajankuvaa kuin yksilöpsykologista draamaa. Näitä yhdistelevät myös hänen kaksi Finlandia-ehdokkuuteen yltänyttä romaaniaan, joista molemmista ilmestyy elokuva tänä vuonna. Kummassakin teoksessa, niin erilaisia kuin ovatkin, on omalla tavallaan kyse vallasta, sen puutteesta ja väärinkäytöstä sekä sukupolvelta toiselle periytyvistä traumoista. Kansalaissodan jälkipyykkiä puivan Käskyn (2004) ohjasi Aku Louhimies ja 1960-luvun lapsipsykologiaan sukeltavan Tummien perhosten kodin (1991) herättää nyt eloon lupaava uuden polven tekijä Dome Karukoski, joka vakuutti ensimmäisellä pitkällään, raikkaalla nuorisokuvauksella Tyttö sinä olet tähti (2006).

Karukosken elokuva on myyty useisiin maihin, ja ylimääräistä mainosarvoa poikakotiin sijoittuva draama tuli saaneeksi syksyllä Syyrian muslimifundamentalistien keskuudessa heränneestä ”rohkeisiin kohtauksiin” liittyvästä kalabaliikista, joka suomalaisen katsojan silmissä vaikuttaa enemmän kuin hämmentävältä. Alastomuutta kun ei juurikaan nähdä – muuta kuin päähenkilöiden henkisissä tiloissa.

Tarinan keskushenkilö on 13-vuotias ongelmanuori Juhani Johansson (uusi kasvo Niilo Syväoja). Lapsuuden traumaa sisällään kantava herkkä poika lähetetään kuuden vuoden sijaiskotikierteen jälkeen Saareen, eristyneeseen ja omalakiseen yhteisöön, jota johtaa tiukalla otteella autoritaarinen Olavi Harjula (Tommi Korpela). Harjulalla on valtakunnastaan suurempi näkemys, ja sitä pönkittää Juhanin juoni ja juoppo isäpappa (Pertti Sveholm), joka ehdottaa sulku-uhan alla olevalle laitokselle rahakasta elinkeinoa: silkkiperhosten kasvatusta. Mutta voiko kovien olojen kasvateista koskaan kuoriutua kunnon perhosia? Niitä kun pitäisi muistaa ruokkia oikealla tavalla, tarjota valoa ja lämpöä.

Kasvatuslaitoskuvauksena elokuva tarjoaa samaa aihetta sivuavista tarinoista tuttua kauraa: jälleen saamme todistaa kurin ja sääntöjen kaksinaista kehää, kovaa esittävien jätkien nokkimisjärjestyksiä ja sakinhivutuksia, heikoimpien lenkkien putoamista ja vahvimman lain toteutumista raa’an väkivallan muodossa. Tämä kaikki on kuitenkin toteutettu osaavasti ja nuoret tekevät hyvät suoritukset. Kyseessä on klassinen kasvukertomus pojasta mieheksi ja kiihkeä pyrkimys vapauteen isien syntien ikeestä. Mistä kaikesta ja kuinka kauan ihmisen täytyy lopulta maksaa? kuuluu kirjan ja elokuvan olennainen kysymys.

Toinen päähenkilö, kova kasvattaja Olavi Harjula, saa elokuvassa kirjaa keskeisemmän roolin, osin johtuen Marko Leinon käsikirjoituksesta ja osin ”seksikkäimmäksi miesnäyttelijäksemme” valitun Tommi Korpelan vahvasta läsnäolosta, jonka rinnalla nuoren Syväojan suoritus jää väkisin hieman kalvakaksi. Hahmona ristiriitainen visionäärijohtaja tuo mieleen Käskyn tuomarin, sisäisten paineiden repimän miehen vaarallisen vallan kahvassa.

Naisroolit ovat hyvissä käsissä mutta tuppaavat jäämään litteiksi. Karjakkoemäntä Tyyneä esittävä Kati Outinen haahuilee navetan seudulla pelästynyt ilme kasvoillaan ja Harjulan nättiä Orvokki-tytärtä pirteästi näyttelevän Marjut Mariston osaksi jää lähinnä toimia Juhanin ihastuksen ja eroottisen kiinnostuksen kohteena; joskin muutama tunnistettava dialogikin nuorten välille mahtuu. Johtajan vaimo Irene (Kristiina Halttu) ajautuu alfamiehensä varjossa tahdottomaksi panopuuksi, joka kaipaa pois muttei uskalla. Aina vakuuttava Matleena Kuusniemi (Valkoinen kaupunki, Riisuttu mies) onnistuu muutaman lyhyen kohtauksensa aikana hahmottelemaan ymmärrettävän kuvan kärsivästä alkoholistin vaimosta, joka ajautuu äärimmäiseen ratkaisuun.

Pini Hellstedtin kauniisti kuvaaman ja eloisasti näytellyn elokuvan heikkous on kunnollisen keskiön puuttuminen. Useat traagiset ja koskettaviksi tarkoitetut tapahtumat kuten henkilöiden kuolemat jäävät turhan sälän sekaan. Lisäksi pojat eivät riittävästi erotu persooniksi lukuun ottamatta Juhania ja Eero Milonoffin suvereenisti esittämää poikaporukan pomoa Salmea, väkivallan uhkaa huokuvaa lihaskimppua. Näyttävässä nousukiidossa lentävä Milonoff (Ganes) teki mainion roolin jo Karukosken esikoisohjauksessa.

Lievästi ärsyttävä piirre on myös kirjallisen symboliikan hierominen katsojan naamaan. Kuinka moneen kertaan pitää selittää ”tummien perhosten” metafora, joka siis tietysti liittyy käyttökelvottomien yksilöiden kohteluun? Puutteista huolimatta Tummien perhosten koti on komeaa ja parhaimmillaan oivalluksia herättävää katsottavaa, joka todistaa ohjaajansa kyvyt kiinnostavana ja monipuolisena elokuvantekijänä.

Teksti: Tuuve Aro