Mäkihypyn olympiavoittaja Toni Nieminen kommentoi mäkihyppymaailman tapahtumia MTV3:n Internet-sivuille kirjoittamassaan "Tonin totuus"-kolumnissa. Tällä kertaa Nieminen kommentoi norjalaisen Björn Einar Romörenin hurjaa kaatumista Val di Fiemmessä.
Björn Einar Romörenin lauantain kisan kaatumisen taustalla oli hyppääjän oma virhe, mutta tietysti kelikin vaikutti asiaan. Romörenillä oli jo ensimmäisellä kierroksella isoja vaikeuksia ylämäen laskuasennon kanssa. Hän horjahti molemmissa hypyissään ihan samassa paikassa, muttei tehnyt mitään muutoksia, vaan laski toisella kierroksella samalla tavalla paino varpailla. Hän meinasi olla polvillaan jo hyppyrin kaarteella.
En ole aikaisemmin nähnyt tilannetta, jossa side pettää ponnistushetkellä ja suksi irtoaa kokonaan. Tuollainen on mäkihyppääjän painajainen. On mystinen homma, miten se pääsi irtoamaan. Minun käsittääkseni noin ei pitäisi pystyä käymään, vaikka hyppääjä horjahtaisi ja side tökkäisi ladun reunaan. Siteen ei pitäisi irrota noin herkästi.
Itselläni joskus Salppurin harjoituksissa mono hajosi ja sen takaa irtosi nipukka, jolla säädellään, kuinka lähelle suksi nousee. Heitin silloin vastaavanlaisen kuperkeikan. Engelbergin kisasta muistan kahden tai kolmen vuoden takaa tapauksen, jossa korealaishyppääjä kiilasi keulalle tullessaan painon niin eteen, että kompastui ponnistushetkellä. Se oli myös häijynnäköistä: Hän meni niskoilleen kumpuun. Se oli lähellä vastaavanlaista kaatumista kuin Romörenillä.
Olosuhteet eivät olleet Val di Fiemmessä vesisateesta huolimatta hyppääjille mitenkään vaaralliset. Lumisade olisi ollut paljon vesisadetta pahempi tilanne, sillä sukset eivät toimi, jos ladulla on jään päällä lunta. Vesisateessa hyppääjän kannalta on ikävää se, että haalarit painavat läpimärkinä kolme kertaa enemmän kuin normaalisti. Nykyiset sukset on tehty laskettavaksi jäisellä ylämäellä. Suksesta ei ota normaalisti maahan kuin monon kohta. Muulta osaltaan suksi taipuu notkolle. Vesisateessa ladun pintaan jää kuitenkin ylimääräistä vettä, johon suksi ottaa kiinni eikä kulje kunnolla. Hyppääjälle tulee tunne, että latu tökkii koko ajan. Silloin alkaa keikkuminen ja heiluminen. Siitä johtui tämä Romörenin homma: jos hyppääjä tulee siten, että paino on varpailla ja latu tökkää, niin siinä on aina riskiä.
Riskit kuuluvat lajiin. Tänä vuonna on sattunut yllättävän paljon kaatumisia. Sukset ovat nykyään sellaiset, että alastulon tekeminen on aiempaa vaikeampaa. Siksi alastulojen kaatumisia on nyt nähty useammin.
Jokainen hyppääjä valmistautuu omalla tavallaan riskeihin. Kehonhallinta kuuluu jokaisen hyppääjän harjoituksiin. Kun kaatuminen sattuu, niin peliälyn täytyy säilyä loppuun asti, jotta osaa reagoida siihen oikealla tavalla. Rohkeus korostuu tällaisissa tilanteissa. Urheilija ei saa mennä lukkoon, vaan hänen täytyy toimia niin kauan kuin taju säilyy. Kun kroppa toimii tilanteessa, vältytään ylimääräisiltä loukkaantumisilta.
Aikaisemmin hyppääjille sattui kaatumisissa luunmurtumia, kun sukset eivät irronneet jalasta, jolloin jalkoihin kohdistui kaatumisessa vääntöä ja jokin paikka petti. Nykyään siteet ovat turvallisempia ja sukset irtoavat jalasta, kun hyppääjä kaatuu.
Joku toipuu tällaisista kaatumisista nopeasti ja nousee taas uudella innolla mäkeen. Toisella se jää vähäksi aikaa kummittelemaan. Jokaisella se vaatii ajatustyötä. Urheilijan on käytävä läpi, miksi näin tapahtui - oliko se oma virhe vai kiinni varusteista. Tilanteesta pitää ottaa oppia, mutta sitä ei saa jäädä murehtimaan liian pitkäksi aikaa.
Teksti: Toni Nieminen 14.1.2008
(MTV3)