USA 1988. Ohjaus: Danny Cannon. Käsikirjoitus: Trey Callaway. Kuvaus: Vernon Layton, B.S.C. Leikkaus: Peck Prior. Lavastus: Doug Kraner. Musiikki: John Frizzell. Tuotanto: Neal H. Moritz, Erik Feig, Stokely Chaffin, William S. Beasley. Pääosissa: Jennifer Love Hewitt, Freddie Prinze, Jr., Brandy, Mekhi Phifer, Muse Watson, Bill Cobbs.
Kummasti alkaa mieli palata 80-luvulle, jolloin kauhuelokuvia pumpattiin kankaille yhtenään. Menestyneet ykkösosat saivat huonoja kakkososia ja vielä huonompia kolmososia. Nyt teinikauhu on taas aallonharjalla ja vähän kohtalaisemmin menestyvä horrortekele saa jatko-osan niin nopeasti kuin se vain kyetään ulos yskäisemään. Tiedän yhä mitä teit viime kesänä syöttää katsojalle jo edellisenä kesänä oksennettua kauhumössöä, josta ei pysty kiinnostumaan vaikka yrittäisi hampaat irvessä.
Kauleffoissa lahdattavat teinit ovat uusiutuva luonnonvara, joten myös Julie (Hewitt) on saanut rinnalleen verestä voimaa. Kohtalo kuskaa nuoret nyt yllätyslomalle sateiselle Bahamalle, jossa rantahotellin katon alla tunnelma alkaa tihentyä. Pari kesää sitten lahdattu kalastajankamppeissa könyävä koukkukätinen kanalja Ben Willis aikoo hoitaa mielenvikaisuutensa kruunuksi myös nämä nirppanokat tuonpuoleiseen.
Danny Cannon on hieronut tyhjänpäiväisestä käsikirjoituksesta mahdollisimman yllätyksettömän kauhupläjäyksen, jossa nuoret tyypittyvät jälleen perinteisesti; tulevat ruumiit eivät korvaansa kellistä neuroottisen päähenkilön varoituksille, vaan halajavat autuasta teiniseksiä. Rangaistuksen tuo mahdollisimman naurettavan oloinen murhamies, joka vilahtelee kuviin sadetakissaan ja kumisaappaissaan pälyillen sydvestinsä alta. Koukku viuhuu ja saaren populaatio supistuu. Toisaalta teiniräkänokkia ei juuri tule ikävä, niin tylsiksi henkilöhahmot on rakennettu.
Näytteleminen on samaa sarjaa. Pelätään naamat kurtussa ja sitten uhotaan viimeisen kohtaamisen lähestyessä. Jennifer Love Hewitt jatkaa kovia koneneen Julien osassa vakuutellen epäuskoisia ystäviään. Spike Leen Clockersissa hyvän debyytin vetänyt Mekhi Phifer ajaa hissillä nyt suoraan pohjakerrokseen, jossa muut elokuvassa ällistelijät jo majailevat. Edes hiukan mielenkiintoa herättävät sivuhenkilöt tapetaan tietenkin ensimmäiseksi.
Menneiden kesien muistelo jatkuu siis todella tylsänä. Perhejuhlien valokuvatkin ovat huomattavasti mielenkiintoisempaa katsottavaa kuin Cannonin ohjaama kauhuhömppä. Jos nyt kiertää koukkukalastajan karnevaalin kaukaa, voi olla että enempää kesien tekemisiä ei enää tulevaisuudessa selvitellä. Tiedän yhä mitä teit viime kesänä saa popcorninkin maistumaan pahalta.
Teksti: Jari Rantala