USA 2006. Ohjaus & käsikirjoitus: Darren Aronofsky. Tuotanto: Arnon Milchan, Iain Smith. Kuvaus: Matthew Libatique. Leikkaus: Jay Rabinowitz. Musiikki: Clint Mansell. Pääosissa: Hugh Jackman, Rachel Weisz, Ellen Burstyn, Mark Margolis, Stephen McHattie, Cliff Curtis, Sean Patrick Thomas. Kesto: 96 min.
Helsinkiin rajoitettuun levitykseen saapuva The Fountain on yllätyksetöntä leffakesää piristävä upea outolintu.
Amerikkalainen Darren Aronofsky teki läpimurtonsa vuonna 1998 elokuvalla Pi, jossa ihmiskammoisen matemaatikon pakkomielteenä oli löytää maailmankaikkeuden numeeriset koodit. Aronofskyn seuraava elokuva, raju Unelmien sielunmessu (2000), tarkasteli puolestaan huumeiden rappeuttavaa vaikutusta addikteihin ja heidän unelmiinsa. Ohjaaja-käsikirjoittajan kolmas teos, The Fountain, liittyy luontevasti obsessioketjun jatkoksi, joskin tällä kertaa päähenkilöiden intohimon kohteena on kuolema ikuisen elämän lähteenä.
The Fountain kertoo kolme limittäistä tarinaa. Nykyhetkessä aivokirurgi Tom Creo (Hugh Jackman) uurastaa laboratoriossaan syöpälääkkeen löytämiseksi. Creo juoksee kilpaa ajan kanssa, sillä hänen rakas kirjailijavaimonsa Izzi (häikäisevä Rachel Weisz) on kuolemaisillaan aivokasvaimeen. Izzi on kirjoittanut salaperäisen The Fountain -nimisen kertomuksen, jonka päähenkilöt, 1500-luvulla elänyt Espanjan kuningatar Isabella (Weisz) ja hänen uskollinen soturinsa Tomas (Jackman) etsivät ikuisen nuoruuden lähdettä, Elämän puuta.
Inkvisition vainoama Isabella haluaa Tomasin löytävän maya-kansan muinaisen salaisuuden: ikivihreän ihmeen, joka suo löytäjälleen ikuisen elämän. Elokuvan kolmas tarina kohoaa tulevaisuuden sfääreihin: näemme yksinäisen avaruusjoogin (kaljuksi ajeltu Jackman) leijuvan omassa kuplassaan halki äärettömyyden kohti kuollutta tähteä, joka saattaa olla mayojen tarunhohtoinen tuonela, Xibalba.
Aronofskyn elokuvan teemat ovat mahtipontiset: rakkaus, elämä ja kuolema. Tai ehkä sittenkin: usko, toivo ja rakkaus. The Fountain ei kuitenkaan perustu kristinuskon tai minkään muunkaan sielunopin periaatteille, vaan se pyrkii kaivautumaan kaiken olevaisen vaistonvaraisille alkulähteille. Sinne, missä hajoavat tomumajat ruokkivat kukkaniittyjä ja tosirakkaus kiteytyy kuolemattomaksi energiaksi, elämän ja kuoleman sittenkin sopusointuisen kiertokulun osaksi.
Tomin ja Izzin sukunimi ei ole sattuma, vaan se viittaa kirjaimellisesti uskontunnustukseen: creo (suom. "minä uskon"). Rakkaus on toiveikasta uskoa siihen, ettei kuolemaa ole. Jo elokuvan nimi The Fountain viittaa pulppuavaan elämänlähteeseen, jonka äärelle on elämänmittainen matka. Izzin ohella tämän on oivaltanut myös rinnakkaistarinan maya-ylipappi, joka julistaa kuoleman olevan portti nirvanaan tai ekstaasiin.
Kuten edellisestä voi päätellä, The Fountainin määrittely omaperäiseksi elokuvaksi on sangen lievä ilmaus. Tyhjentävää luonnehdintaa on mahdoton tavoitella, sillä teosta on vaikea mahduttaa edes maailmoja syleilevien new age -luokitusten alle. Elokuvan häikäisevä kauneus (Matthew Libatiquen maagiset kuvamaisemat!) ja samanaikainen pakahduttava surumielisyys tekevät kokonaisuudesta peri-inhimillisen ja samaistuttavan. The Fountain vetää hartaaksi, oli katsojan oma sielunmaisema sitten millainen hyvänsä.
The Fountain on elokuva, joka kannattaa kokea kiireettömästi, ilman stressiä. Kärsimättömän ei kannata edes asettua Aronofskyn huikaisevien kuvien äärelle, sillä David Bowie -vaikutteinen trippi on meditatiivinen ja hidas. Lipun ostoa ei voi suositella myöskään kokonaan kielitaidottomille, sillä The Fountainin ainoa Suomessa esitettävä kopio on tekstittämätön. Keskiverrolla englannin kielen taidolla kyllä pärjää.
Teksti: Outi Heiskanen