Kansalaissodan suurtaistelusta Tampereella on kulunut 80 vuotta.
Vuoden 1918 huhtikuun 6. päivän aamuna kello 8.30 Pyynikin näkötornin huipulle nostettiin valkoinen vaate ja viimeiset punakaartin yksiköt antautuivat. Hallituksen joukot saivat noin 11 000 vankia. Pohjoismaiden silloisen historian suurin taistelu oli päättynyt, mutta suurin verilöyly oli vasta puolivälissä.
Jo taistelun aikana alkaneet ja myöhemmin jatkuneet sotavankien ampumiset, joukkoteloitukset, etniset puhdistukset ja raakuudet ovat Suomen armeijan ja suojeluskuntajärjestön mustinta historiaa. Ne ovat myös vaiettua historiaa.
"Herra, Sinä sen teit. Minä olen ääneti enkä suutani avaa", julisti kirkkoherra Waldemar Walli psalmirunoilijan sanoin Tampereen taistelun valkoisten sankarivainajien siunaustilaisuudessa. Kirkkoherran linjanvetoa noudatettiin kymmeniä vuosia. Tampereen verilöylyyn ja muihin kansalaissodan hirmutekoihin osallistuneet nousivat korkeisiin asemiin armeijassa ja yhteiskunnassa. Heidän elossa ollessaan suuta ei avattu.
Ylikangas avasi uuden näkökulman
Avoimen keskustelun yksi päänavaaja oli professori Heikki Ylikankaan historiallinen dokumentti Tie Tampereelle, joka ilmestyi vuonna 1993. Teos avasi monille aivan uuden näkökulman kansalaissotaan.
Ylikangas kiinnitti huomiota mm. tappiotilastojen kummallisuuksiin. Taistelussa hyökkääjä yleensä kärsii paljon suuremmat tappiot kuin asemissa oleva puolustaja. Tampereen tappiotilastot kertovat, että hyökkääjiä kuoli 600-700, mutta puolustajia kolme kertaa enemmän. Ylikangas arvioikin, että puolustajista toista tuhatta kuoli teloituksissa.
Joukkoteloituksista on paljon myös silminnäkijäkuvauksia. Tunnetuin teloituspaikka oli rautatieaseman peltimakasiinin luona. Venäläisiä valkoiset pyrkivät surmaamaan järjestelmällisesti. Myös vangiksi antautuneiden punakaartilaisnaisten osaksi tuli usein teloittaminen.
Vangit tunnistivat haudatut vainajat
Tampereen verilöylyä on luonnollisesti kuvattu jo ennen Ylikangastakin. Esimerkiksi varatuomari Yrjö Raevuori kertoi kirjassaan "Kaupungin kohtalokas kevät ja kesä" Tampereen taistelun jälkeisistä tapahtumista. Teos ilmestyi 1960.
Raevuoren näkökulma oli kylmän hallinnollinen, ja siksi jälkiselvittelyjen raakuus tulikin hyvin selvästi näkyviin. Hyvä esimerkki on kertomus ruumiiden tunnistamisesta. Vainajien tunnistamisongelma on tuttu nykyisistäkin sisällissodista.
Nyt tunnistamiseen käytetään mm. DNA-tutkimusta. Suomen sisällissodassa ongelma nousi esille, kun valkoisia joutui vahingossa punaisten joukkohautoihin. Tampereella ongelma ratkaistiin vankityövoiman avulla. Vangit kaivoivat toveriensa haudat auki. Näin Raevuori:
"Ruumiiden päälle oli jo heitetty soraa ja useita uusia ruumiskasoja, jotenka ruumiit olivat esille kaivettuina mahdottomat tuntea. Muuta keinoa ei ollut kuin määrätä naisvankeja pesemään ruumiiden kasvoja sitä mukaa kuin miesvangit niitä nostivat esille haudoista."
"Vielä niinkin myöhään kuin huhtikuun 23. päivänä oli jälleen ryhdyttyvä hautoja avaamaan, kun niihin, saatujen varmojen tietojen mukaan, kaikista varotoimista huolimatta oli joutunut valkoisiakin vainajia. Toimitus vei tähän otteeseen jälleen runsaan viikon verran. Kaikkiaan 4-5 valkoista vainajaa sieltä saatiin esille ja ne siirrettiin sitten hautausmaan siunauskappelin eteläpuolelle avattuun kaupungin valloituksessa kaatuneiden valkoisten sankarihautaan."
Kahtiajako näkyy patsaissa
Tampereella kansalaissota ei ole enää suurten intohimojen asia. Osaltaan tämä johtuu siitä, että valtaosa uhreista oli muita kuin tamperelaisia. Suhtautuminen taistelua seuranneeseen valkoiseen terroriin on kuitenkin vuosikymmeniä jakanut mielipiteet jyrkästi kahtia.
Yksi ikuinen kiistanaihe on Mannerheimin patsas. Evert Porilan veistämä patsas seisoo kaupungin ulkopuolella Vehmaisissa paikalla, josta Mannerheim seurasi Tampereen valloitusta vuonna 1918. Tampereen kaupunki on suhtautunut karsaasti patsaaseen, jossa Mannerheim on kuvattu vuoden 1918 sodan valkoisen kenraalin hahmossa.
Vapaussotureita edustanut rintamamiesyhdistys tilasi patsaan 30-luvun lopulla, mutta hanke lykkääntyi sodan vuoksi. Patsas valmistui vasta 50-luvulla. Se piti sijoittaa Tampereen keskustaan, mutta kaupunki päätti, että valkoisen kenraalin asussa olevaa Mannerheimia ei keskustaan hyväksytä. Suomen marsalkan eli jatkosodan ylipäällikön asussa Mannerheim olisi hyväksytty.
Kaupungin kiellon jälkeen patsas vietiin Vehmaisiin. Teos paljastettiin Mannerheimin syntymäpäivänä 4. kesäkuuta 1956. Tampereen silloinen kaupunginjohtaja Erkki Lindfors (sd.) boikotoi tilaisuutta.
Aika ajoin patsas on esitetty siirrettäväksi keskustaan, mutta siihen ei ole suostuttu. Vuonna 1996 kaupunki päätti kuitenkin ottaa patsaan vastaan, kun Vapaussoturien huoltosäätiö halusi lahjoittaa sen. Keskustaan patsasta ei ole vieläkään huolittu.
Kahtiajakoa peilaa myös Hämeenpuistossa sijaitseva Viktor Janssonin veistämä Vapaudenpatsas. Tamperelaiset tuntevat patsaan Rummin Jussina, vaikka eivät ehkä tiedäkään nimen alkuperää. Nimitys tulee jämsäläisestä suojeluskuntalaisesta Johannes Fromista, joka oli kansalaissodan valkoisen osapuolen tunnetuimpia teloittajia.
(STT)