Suomi 2012. Ohjaus: Claes Olsson. Käsikirjoitus: Robert Alftan, Claes Olsson. Tuotanto: Claes Olsson. Kuvaus: Pertti Mutanen. Leikkaus: Oskar Franzen. Pääosissa: Nicke Lignell, Anton Häggblom, Petter Kevin, Wilhelm Grotenfelt, Thomas Holt, Matias Asplund, Karoliina Blackburn. Kesto: 75 min.
Sota ei mene muodista, ei myöskään kotimaisessa kirjallisuudessa ja elokuvassa. Suomen kahtia jakanutta sisällissotaa on käsitelty valkokankaalla ahkeraan varsinkin 1990-luvulta lähtien. Nyt verisen vuoden 1918 ratkaisun hetkiä kuvaa suomenruotsalainen Claes Olsson: näkökulma on voittajien eli valkoisten mutta sanoma yleisinhimillinen.
Töyssyisellä urallaan sekä fiktioita että dokumentteja ohjannut Olsson (s. 1948) on yhdistänyt kaksi lajia draamadokumentiksi, ja ratkaisu toimii. Hänen yhdessä Robert Alftanin kanssa käsikirjoittamansa Taistelu Näsilinnasta 1918 vie mukanaan sodan syöveriin koruttomasti ja todentuntuisesti.
Kertojaäänellä ja sodanaikaisilla kuvamateriaaleilla ryyditetty elokuva perustuu Konrad Vestlinin vuosina 1936–1937 tekemiin Melinin komppanian jäsenten haastatteluihin ja kirjeisiin, siis todellisiin henkilöihin.
Yliluutnantti Erik Melinin (jämäkkä Nicke Lignell) komppania valmistautuu huhtikuun 3. päivän aamuyönä hyökkäykseen punaisen Tampereen laitamilla. Tarkoitus on tunkeutua kaupunkiin ja valloittaa punaisten hallussaan pitämä Näsilinna-palatsi. Vain viikon mittaisen taistelukoulutuksen saaneet nuorukaiset ovat pohjalaisten maanviljelijöiden poikia, jotka eivät vielä tiedä, että Näsilinnan valtaamisesta tulee sisällissodan ratkaiseva koitos.
Yllätyshyökkäyksen turvin taistelu on aluksi lähinnä ”ryssien” lahtaamista. Riviin vain ja lihoiksi. Mutta kun omat tukijoukot jäävät jälkeen, komppania huomaa joutuneensa nalkkiin punaisten vastahyökkäyksen kohteeksi. Kuten sotaan kuuluu, yhdeltä kuolee veli vierestä, toiselta paras ystävä. Vielä reikä päässäkin jatketaan puolustamista.
Jos Olssonin Colorado Avenue -epookkia (2007) saattoi syyttää jähmeydestä ja paperinmausta, tässä ei ole moisesta tietoa. Historia tulee lähelle ja sota iholle. Nuoret suomenruotsalaiskyvyt näyttelevät kaikki kuin eivät näyttelisikään, heidän urheuteensa ja pelkoonsa on pakko samastua.
Elokuvan tehokeino, jossa sotilaat pysähtyvät kertomaan tunnoistaan suoraan kameralle, voisi vieraannuttaa, mutta yllättäen se tekee poikien karut kohtalot entistä kouriintuntuvammiksi.
Hätkähdyttävintä Olssonin elokuvassa on väkivallan vääjäämättömyys tai jopa arkipäiväisyys Tampereen tutuilla kaduilla ja kujilla: tappamisen nopea muuttuminen toiseksi luonnoksi. Teini-ikäiset klopit ampuvat jokaisen vastaantulijan, olipa hän aseeton hevosmies tai punainen tyttö, joko koska on pakko tai koska tappamisen makuun on päästy.
Teksti: Tuuve Aro