USA 1996. Ohjaus ja käsikirjoitus: Billy Bob Thornton. Kuvaus: Barry Markowitz. Tuotanto: Brandon Rosser, David L. Bushell/Shooting Gallery. Pääosissa: Billy Bob Thornton, Lucas Black, Dwight Yoakam, John Ritter, Natalie Canerday, J.T Walsh, James Hampton. Kesto: 134 min.
Elokuvan voi kertoa monella tavalla, mutta jos tarina on hyvä riittää olennainen. Billy Bob Thornton on muokannut elokuvansa Sling Blade omasta näytelmästään yksinkertaiseksi kohtausjatkumoksi ja tulos on loistava. Äärimmäisen vahvat näyttelijäntyöt yhdistettynä tinkimättömään tarinankerrontaan ja uskottavaan, maanläheiseen ilmaisuun tekevät elokuvasta ainutkertaisen katsomiskokemuksen.
Billy Bob Thornton näyttelee itse Carlia, yksinkertaista miestä, joka on viettänyt viimeiset 25 vuotta elämästään vankimielisairaalassa. Murrosiässä kaksoismurhasta sairaalaan passitettu Carl palaa kotikyläänsä paranettuna miehenä. Hän ystävystyy kymmenvuotiaan Frankin (Black) kanssa ja pääsee hyyryläiseksi pojan ja tämän äidin Lindan (Canerday) kodin autotalliin. Carl elättää itsensä lahjakkaana mekaanikkona, mutta vaikeudet koittavat Lindan omistavaisen poikaystävän (Yoakam) puuttuessa lähimmäistensä elämään.
Slin Bladea katsoessa voi päähän koodin lailla juuttuneet Hollywoodin tarinakonventiot autuaasti unohtaa. Ihmisten yllätyksellinen suvaitsevainen suhtautuminen Carliin lämmittää sydäntä, vaikka tietää vaikeuksien joskus koittavankin. Koskettavuus rakentuu tilanteista ja tukahdutetuista tunteista, joita ei pilata viulujen vingutuksella.
Henkilöt tai oikeammin elokuvan ihmiset ovat äärimmäisen luonnollisia ja Thornton on rakentanut kohtaukset pitkiin otoksiin ja laajoihin kuviin, joten kaikkien reaktiot ovat lähes koko ajan nähtävillä. Melkein kuin teatterissa.
Elokuvassa on kuitenkin sujuva, eteenpäinvievä kerronnan rytmi, jossa hienosti hahmotellut lähikuvat seuraavat laajojen otosten voimakkaan fyysisiä tilannerakennelmia. Jari Halosen fyysistä teatteria hyödyntävä ilmaisu onkin sukua Thorntonin vastaavalle. Näyttelijöiden ote ei saa lipsua hetkeksikään; kameran silmä on armoton.
Thorntonin näyttelijät eivät petä. Mies itse on suvereeni Carlin osassaan, joka on kuin oikean elämän Forrest Gump; yksinkertaisesti viisas, mutta jonka toinen puoli on varjon peittämä. Thornton liikuttaa syvältä, eikä katsojalle jää aikaa rationalisoida, ainoastaan tuntea.