Suomi 2003. Käsikirjoitus ja ohjaus: Timo Koivusalo. Tuotanto: Tom Forsström ja Timo Koivusalo. Kuvaus: Pertti Mutanen. Leikkaus: Jyrki Luukko ja Timo Koivusalo. Lavastus: Janne Putkonen. Puvustus: Marjaana Mutanen. Pääosissa: Martti Suosalo, Miina Turunen, Heikki Nousiainen, Seela Sella, Vesa Vierikko, Raimo Grönberg, Jarmo Mäkinen, Konsta Hannonen, Tapani Kalliomäki, Kunto Ojansivu, Hannu Kivioja, Rea Mauranen. Kesto: 116 min.
Vapiskaa, suurmiehiimme ihastunut Timo Koivusalo iskee jälleen! Mikään ei voi estää lupsakkaa kansanmiestä tarttumasta edesmenneiden taiteilijoiden elämäkertoihin ja muokkaamasta heistä itsensä kaltaisia lupsakoita kansanmiehiä. Pekko Aikamiespojan jälkeen hoideltiin Tapsa Rautavaara ja sitten Irwin Goodman. Nyt on Jean "Janne" Sibeliuksen vuoro. Kiihkeästi odotettu "suurteos" kansallissäveltäjästämme on näppärä paketti täynnä taitelijaneron unohtumattomia vaiheita, myrskyjä ja rakkauksia. Pääosassa ei voisi olla kukaan muu kuin rakastettu kansanmiehemme Martti Suosalo.
Koivusalon näkemyksessä Sibeliuksesta on se vika, että siinä ei ole näkemystä. Hän koettaa luoda suurta kertomusta suuren miehen elämästä, mutta kertomus kutistuu keskipyöreäksi raportiksi, joka ei normaalin koulusivistyksen saaneelle tarjoa juuri mitään uutta tahi käänteentekevää informaatiota säveltäjän vaiheista. Kaikessa latteudessaan sisäsiisti elokuva kuuluu TV-ruutuun, ja sinnehän se ennen pitkää päätyykin.
Kuitenkin kansa (se traktorilla huristeleva, maataloustukiaisia ruikuttava, Irwinin koottuja kuunteleva, kerran kolmessa vuodessa elokuviin vääntäytyvä kansa) varmasti täyttää teatterit. Nyt riennetään koko perheen voimin leffaan! Mummukin mukaan! Popcornit poskeen ja unohdetaan semmoinen käsite kuin "elokuvataide", korvataan se särmättömyydellä, avoimella kosiskelulla ja täydellisellä riskittömyydellä.
Juoni liikkuu eestaas ajassa. Vanhat Janne ja Aino (jähmeästi patsastelevat Heikki Nousiainen ja Seela Sella) tarkkailevat muuttavia kurkia kuten silloin ennen, ja palaamme muistoissa taaksepäin: näemme miten lahjakkaasta viulistipojasta kehkeytyy yhä lahjakkaampi säveltäjä. Miten opettajien väärinymmärrys koettelee nuorta neroa. Miten syntinen Berliini houkuttaa. Sitten vielä Ainon naiminen, sävellystyön riemu ja kurjuus, Suomen vapautuminen Venäjästä, lapsen kuolema, pako Italiaan, keski-ikä vanhuus ja kuolema. Siinä se, rusetti kiinni.
Jos Jari Halosen kiistelty Kivi-elokuva oli rosoinen ja vähintäänkin epätasainen yritys taiteilijakuvaksi, oli siinä kuitenkin oma vahva kädenjälki. Koivusalon kädenjälki on haalea pintahipaisu. Kuitenkaan Sibelius ei ole aivan niin hirveä tekele kuin olisi odottanut miehen edellisten teosten valossa. Ulkoiselta ilmeeltään se on ihan mallikas. Pertti Mutasen kuvaus on toimivaa, eikä Janne Putkosen lavastuksessa tai Marjaana Mutasen pukusuunnittelussakaan ole moitteen sijaa: ajan henki herää kivasti eloon. Dialogin taso ei päätä huimaa, muttei myöskään sorru ohjaaja-käsikirjoittajan pahimpien mahalaskujen tasolle.
Martti Suosalo vakuuttaisi varmasti Marja-Liisa Kirvesniemenäkin. Nytkin mies on uskottava uhmakkaasta nuorukaisesta kyyniseksi vanhukseksi varttuvana Jannena, joka riutuu luomisentuskasta ja vetää viinaksia lääkkeen tavoin. Miestään alusta loppuun tukevaa Ainoa näyttelevä, herkkäkasvoinen Miina Turunen on niin ikään oiva. (Hassua kyllä hän juuri esitti Juhani Ahon rakastettua Venny-sarjassa, ja nyt samaisen kirjailijan toista, saavuttamatonta kaipuun kohdetta.)
Todellinen draama korvautuu liian usein toteamuksilla. Ahon (Konsta Hannonen) ja Sibeliuksen ristiriitainen ystävyys sivuutetaan elokuvassa olankohautuksella, samoin kuin säveltäjän suhteet Armas Järnefeltiin (Tapani Kalliomäki), Akseli Gallén-Kallelaan (Jarmo Mäkinen) ja muihin aikalaisiin. Taiteellisesti hedelmällisestä yhteydestä Robert Kajanukseen (Vesa Vierikko) sentään irrotetaan hieman enemmän.
Leffassa on hyvä musiikki, sitä ei edes Koivusalo ole osannut pilata. Jean Sibeliuksen ylevän taiteen tahdissa katselisi vaikka puhelinluettelon plarausta, ja tunnetuimmat sävellykset on osattu hyödyntää osuvissa kohdissa. Kun Jeanin tytär kuolee, taustalla soi luonnollisesti Tuonen lehto, öinen lehto. Venäläissotilaita uhmataan pauhaavan Finlandia-hymnin rohkaisemina, ja kyynelhän siinä suomalaiskatsojan silmään herahtaa. Täytyy päätellä, että suuri musiikki saa pienenkin elokuvan hehkumaan ainakin hetkittäin.
Teksti: Tuuve Aro
Kuva: Buena Vista