Seksikäs Marilyn Monroe, tyylikäs Audrey Hepburn – Miksi ihanat naiset koristavat seiniämme?

Kaikille tutussa Leonardo Vincin öljyvärimaalauksessa Mona Lisa on ikuistettu naisen vieno, haaveileva katse ja salaperäinen hymynhäivä. Muut taiteilijat yrittivät kopioida surutta tuota vuonna 1503 poppelipuulevylle maalattua taideteosta yrittäen vangita vähäeleisen naisen todentuntuisuuden ja selittämättömän vetovoiman.

Poptaiteilija Andy Warhol (1928–1987) innostui suunnattomasti Mona Lisasta nähtyään kyseisen varsin pienikokoisen taulun 1990-luvun lopulla taidenäyttelyssä, ja loi tuosta seesteisestä kotirouvasta silkkipainotekniikalla samanlaisen sarjamaalauksen kuin Hollywood-tähdestä Marilyn Monroesta.

Marilyn Monroe kiehtoo edelleen niin taiteilijoita kuin populaarikulttuurin edustajia jopa niin suuresti, että rakennettiin täysin Monroen ympärille.

Persoonatonta poptaidetta massoille

Andy Warholin käyttämä silkkipainotekniikka mahdollisti taulujen massatuotannon, mikä olikin 1950–60-luvulla syntyneen poptaiteen aatteen yksi kulmakivistä: massoittain tuotetut kulutustavarat, elokuvat, mainokset sekä pop-musiikki olivat tulleet kaikkien jakamaksi arkipäivän kulttuuriksi eli kaupalliseksi massakulttuuriksi, ja poptaide tarjosi auliisti popkulttuuria kaikille – jokaisen seinälle. Poptaide oli pientä kapinaa taiteilijoitten korostettua roolia ja persoonallisuutta vastaan, abstraktia ekspressionismia.

Poptaide oli tietoisen esittävää, realistista taidetta ja etenkin tietoisen epäpersoonallista, jota ei ollut suunnattu vain harvoille ja valituille – se oli kaupungistuneen kulttuurin taidetta. Aiheet otettiin ajan hengestä, ihmisten arjesta ja tutuista käyttötavaroista aina tomaattitölkeistä pesukoneisiin.

Tyyli ja värit olivat sarjakuvamaisia ja hävyttömän räikeitä; nämä kirkkaat ja huomion varmasti herättävät värit omaksuttiin muun muassa mainoksista. Kaikki eivät olleet varmoja, pitikö näiden teosten kuulua taidegalleriaan vai valintamyymälään.

Poptaiteessa naisen rooli on myös mielenkiintoinen: nainen oli asetettu esineeksi muiden joukkoon, naisesta tuli mallinukkemainen esine – vaikka nainen oli päässyt pois hellan äärestä, hän muuttui usein poptaiteessa kaupunkilaistuneeksi, vähäpukeiseksi ja kokopäiväiseksi seksiobjektiksi.

Naisten monet kasvot

Poptaiteilija Andy Warholin kuvauskohteena olivat juhlitut, menestyneet ja traagiset Hollywood-tähdet, kuten Elizabeth Taylor, Debbie Hardy ja tietenkin seksisymboli Marilyn Monroe.

Monroe edustaa kauneutta, mutta teoksien viivojen pelkistyneisyys, kuvien räikeät värit sekä vahva meikkauksen jälki kielivät jostain muusta; upeiden kulissien takana piilevästä pinnallisuudesta ja keinotekoisuudesta, anonyymista glamourin edustajasta.

Silkkipainannan avulla Warhol monisti kuvia uudelleen sateenkaaren eri väreissä, ja lopulta kuva muuttui etäisemmäksi toiston myötä: ääriviivat liukenivat ja värit hämäsivät silmää. Kuvista tuli pinnallisia ja keinotekoisia, mikä oli poptaiteen perimmäinen tarkoituskin.

Warhol oli aloittanut ensikerran tekemään tauluja silkkipainotekniikalla elokuussa vuonna 1962 – samana kuukautena kun Marilyn menehtyi.

– Se oli niin yksinkertaisen nopeaa ja riskialtista. Ihastuin siihen. Kun Marilyn Monroe kuoli tuona samana kuukautena, sain idean tehdä hänen kauniista kasvoistaan ensimmäiset kuvaruudut, Warhol on kuvaillut.

Poptaiteessa on usein tarkoitus tehdä persoonattomuudesta tyyli ja jakaa taidetta kaikille, ja tämä tavoite näyttikin toteutuvan: kuinka monen kotona komeilee taulu esimerkiksi Marilyn Monroesta? Ja miksi niitä löytyy niin monen seinältä?

Koska ne ovat kauniita. Niissä on sanomaa. Ne ovat tuttuja. Ja ennen kaikkea niitä on helppo saada.

Mikä naistauluissa kiehtoo?

Nykyään sisustuselementtinä toimivat persoonalliset – ja sitä myötä joskus varsin persoonattomat – canvastaulut. Canvas-kankaalle on tulostettu valokuva, piirros tai maalaus, joka on pingotettu puiseen kiilakehykseen. Kyseisiä tauluja voi myös teetättää omasta valokuvasta. Kuitenkin monet ovat mieltyneet popikonimaisiin naisiin.

Maria, 23, on laskenut omistavansa peräti viisi Audrey Hepburn -canvastaulua, yhden seinäkellon sekä lukemattomia postikortteja sekä lukuisia paitoja ja laukkuja, jossa tuo hento brunetti vienosti keimailee. Postikortitkin olisi tarkoitus vielä kehystää ja laitattaa seinälle.

– Kamalaa sanoa, mutta en ole nähnyt yhtäkään Audrey Hepburnin elokuvaa. Aamiainen Tiffanyllä on vieläkin näkemättä, Maria kertoo nolona.

Mutta mistä innostus Audrey Hepburn-tavaroihin oikein kumpuaa?

– Kuitenkin Audreyn kauneus, olemus ja kuvauksellisuus puhuttelevat minua. Hän on niin kaunis, kaunis kuin maalaus, Maria maalailee vienosti.

Marian silmää on aina miellyttänyt poptaide sekä -kulttuuri, ja eri kauppaketjut ja tavaratalot kiltisti ylläpitävät Marian viehtymystä myymällä erilaisia tauluja ja sisustuselementtejä popikoneista. Maria ei voi vastustaa kiusausta, jos kohdalle omalle osuu tavara, jolla on Hepburnin kasvot.

Marian mukaan kauniit, vahvat naiset antavat hänelle myös voimaa ja turvantunnetta.

– Äitini puolestaan rakastaa Marilyn Monroeta. En uskalla edes lähteä laskemaan, kuinka monta taulua ja elämäkertakirjaa hänellä Marilynistä on!

Haluatko sisustaa 1960-luvun tyyliin? Katso vinkit: Poppia sisustukseen – tuo kotiisi ripaus 60-luvun iloa!

Lähteet: Maailman taiteen historia (Hugh Honour & John Fleming), artcyclopedia.com, webexhibits.org