Saint-Pierren murhenäytelmä (La veuve de Saint-Pierre)

Patrice Leconte tekee tyylikkäitä ja tyyliteltyjä elokuvia, häntä kiehtovat vahvat kuvat, rikkinäiset ihmiset ja rakkaus. Jo 30 vuotta elokuvia tehnyt Leconte on ohjannut mm. elegantin Simenon-filmatisoinnin Monsieur Hiren, loisteliaan ja älyllä sivaltavan epookkielokuvan Ridiculen sekä kahden epätoivoisen ihmisen roadmovien Tyttö sillalla. Vaikka näissä kaikissa elokuvissa korostuvatkin ihmisten väliset valtasuhteet ja moraalikysymykset, Leconte sanoo olevansa kiinnostuneempi rakkaustarinoista, joita voidaan kertoa loputtoman monta kertaa ja aina uudella tavalla. Moraalin ja vallankäytön analysointia hän pitää omille harteilleen liian painavana.

Saint-Pierren murhenäytelmä sijoittuu pienelle syrjäiselle saarelle 1850-luvun Ranskaan. Leconte kuvaa kuolemanrangaistuksen vaikutusta muihin ihmisiin. Lukutaidoton työläinen Neel Auguste (Emir Kusturica) tekee typerän tapon humalapäissään ja hänet tuomitaan teloitettavaksi. Mutta koska saarelta puuttuvat niin giljotiini kuin pyövelikin, tuomitulle annetaan aikaa muuttua hyväksi ihmiseksi. Hänestä tulee jalo siksi, että saarelta löytyy ihminen, joka uskoo toisen kykyyn muuttua paremmaksi. Giljotiinia odotellessa Neelistä tuleekin kylän hyväntekijä ja todellinen lemmikki. Saint-Pierren murhenäytelmän ihmiset ovat kaikki hyviä ja haavoittuvaisia; pyövelikin ottaa pestinsä vastaan olosuhteiden pakottamana. Leconte ei kuitenkaan saarnaa tai julista sanomaa kuolemanrangaistusta vastaan: hänen elokuvansa ei ole yhteiskunnallinen tragedia vaan yksilöiden murhenäytelmä.

Leconten hillitty ja hidas elokuvakerronta saa voimansa kuvista, jotka korvaavat paljolti dialogia. Elokuvassa ei säästellä intensiivisiä katseita, uljaita maisemia ja sykähdyttäviä lähikuvia. Näyttelijät, Juliette Binoche, Daniel Auteuil ja näyttelijänä debyyttinsä tekevä Emir Kusturica, pääsevät säteilemään täysillä. Saint-Pierren murhenäytelmässä valkokangas on täynnä tukahdutettuja intohimoja: Madame La (Juliette Binoche) rakastaa kapteenimiestään (Daniel Auteuil) mutta hän tuntee rakkautta myös Neeliin; kapteeni palvoo vaimoaan intohimoisesti mutta tukee samalla tämän aikeita pelastaa Neel giljotiinilta; ja tarinan moraalisin henkilö on kuolemaantuomittu Neel, joka itsensä uhraten haluaa kantaa teostaan täyden vastuun.

Leconte kävi päivän pikavisiitillä Helsingissä ja esitteli elokuvansa Amnesty Film Festivalilla. Haastateltaessa Leconte painotti elokuvanhistorian tuntemuksen merkitystä, sitä, miten tärkeää ohjaajien on tietää mitä muut ovat tehneet heitä aiemmin. Omiksi vaikuttajikseen Leconte nimeää 1960-luvun alussa kukoistaneen Ranskan uuden aaallon suuntauksen sekä 1930- ja -40-lukujen ranskalaisen elokuvan, jonka kärkinimiä olivat Jean Renoir, Jean Gremillon ja Julien Duvivier. Ammatinvalinta on aina ollut Lecontelle itsestäänselvä: hän on aina haaveillut ja nähnyt jopa unta elokuvantekemisestä. Ja vaikka elokuvan kriisistä puhutaankin kaikkialla maailmassa, Ranskassa elokuva ei voi koskaan kuolla, sillä se on syntynyt siellä, sanoo Patrice Leconte. Saint-Pierren murhenäytelmä onkin oivallinen esimerkki elokuvan kyvystä ja sen loisteliaista keinoista kertoa koskettavia tarinoita.

Teksti: Minna Karila
Kuva: Cinema Mondo