(EMI)
Peräänantamattomuudesta ja ilmeisestä uskosta omaan mahtavuuteen Ruoskalle pitää antaa pisteitä. Musiikillisesti ja sanoituksiltaan bändi on kuitenkin aiemmin tuntunut jopa veriseltä loukkaukselta tervejärkistä ihmistä vastaan: vuoden 2003 Riisu-levy aiheutti suorastaan tuskallisia tuntemuksia. Seuraava kiekko Radium puolestaan yllätti tähän nähden positiivisesti; noinkohan Natsipaska-nimellä ääliöpunkia veivannut kopla osaisikin tehdä oikeita biisejä ja laulaa selväjärkisille ihmisille.
Viidennellä levyllään Ruoska tuntuu hieman taantuvan. Materiaalinsa ei ole erityisen kunnianhimoista tai eteenpäin pyrkivää, mutta ei myöskään vihastuttavaa. Jonkinlainen oma soundi on löytynyt, vaikka leijonanosa siitä onkin suoraan Rammsteinilta kopioitu. Loput tulee äänittäjä Hiili Hiilesmaan industrialmetal-performanssiryhmä Itä-Saksalta ja rippeet perinteisestä Suomi-rockista.
Riittää siis, kun luonnehtii Ruoskan sointia, jälleen kerran, militantisti tasaista marssitahtia eteneväksi, konesäksätysten höystämäksi paalutukseksi. Patrik Mennanderin laulu on ärisevää äkseeraamista ja huulet törröllä hoilattua, paatoksella pelottelevaa julistusta. Jymistely on siis omalla tavallaan tehokasta, mutta lopulta perin yksipuolista ja suhteellisen matalotsaista elämöintiä.
Laadukkaalla tuotannollahan tämän alan homma saadaan toimimaan vaikka biisit vähän köyhiä olisivatkin. Nytkin kitarat ryskävät jyräävästi ja rummut louskivat armotta, koskettimien heitellessä paalutuksen päälle irtonaisen tuntuisia melodioitaan. Ei silti tarvitse olla kovinkaan valistunut musiikillisesti huomatakseen Ruoskan yksioikoisuuden. Käytettävissä olevista aineksista bändi kyllä osaa puristaa kaiken kiitettävästi irti. Karvanopista kyllä pöly irtoaa kun tätä luukuttaa.
Teksti: Kimmo K. Koskinen