Ruisrock on promovelho Juhani Merimaan järjestämänä levinnyt jälleen massiiviseksi kolmen päivän juhlaksi. Viime vuonna perjantai palasi ohjelmistoon tynkäpäivänä, mutta tänä vuonna avauspäivä oli jo normaalin pituinen. Monipuolisen esiintyjäkaartin näki Ruissalon aurinkoisessa kesäviikonlopussa 65 000 juhlijaa. Pääesiintyjinä nähtiin tänä vuonna amerikkalaiset Tool ja New York Dolls, brittiläinen Morrissey, tanskalainen Mew sekä kotimaiset Lordi, PMMP ja The Rasmus.
Ruisrockin järjestelyt on mielenkiintoinen asia. Joka vuosi joku asia menee pieleen oikein urakalla, mutta siitä huolimatta festarikansa viihtyy kummalla tavalla ja tulee uudelleen. Hiostavat bussit, pitkä kävelymatka festarialueelle, jonotukset portilla, anniskelualueet jne. kirvoittavat sadattelua jatkuvasti, mutta joka vuosi Merimaa kumppaneineen hioo hommia niin, että homma paranisi. Mutta miksi aina hieman kerrallaan? Eikö olisi helpompaa pistää kerralla kaikki valitukset nippuun ja pyrkiä hakemaan paras mahdollinen vaihtoehto toimivaksi festariksi. Tänä vuonna sisäänmenoportteja oli siirretty joitakin kymmeniä metrejä, kun aluetta lähinnä ollut pelto oli saatu käyttöön. Tämä vähensi huomattavasti ruuhkaa kävelytiellä, kun sitä ei kansoittanut lukematon määrä juhlakansaa, jotka ryyppäävät viimeisiä viinojaan ennen sisällemenoa. Perjantaina puoli yhdeksän aikaan sisään pääsi rivakasti ja fiilis oli hyvä sen johdosta.
Tänäkin vuonna alueen halki kulkeva asvalttimäki, joka myös pullonkaulana aiemmin tunnettiin, oli suljettuna. Siitä johtuen lavoilta toiselle kulkeminen oli jälleen tuskallisen pitkää. Vierekkäisten lavojen aktien jaksottaminen on erittäin fiksu liike, mutta kun puistolavalta haluaa siirtyä esim. rantalavalla soittavaa aktia katsomaan, joutuu kulkemaan niittylavalla soittavaa bändiä katsomaan tulleiden tungoksen keskeltä. Tänä vuonna ei onneksi ollut niin järjettömän suosittuja bändejä, että homma olisi mennyt fiaskoksi kuten viime vuonna. Ja kun niityn olutalueen portti on puistosta poistuttaessa lähes heti, joutuvat ihmiset tunkemaan jonon lävitse. Rannan puolella ei puolestaan ole lähellä anniskelualuetta, josta voisi muki kourassa seurata bändejä lavalla. Mutta eiköhän näihin asioihin jonkinlainen muutos ole tiedossa.
Bajamaja-osasto toimi tänä vuonna paremmin kuin aikaisempina vuosina. Jonoja tietysti oli, mutta ei festareille kuitenkaan voi järjestää jokaiselle omaa nimikkohuussia. Vesipisteitä oli liian vähän, kun aurinko porotti lähes koko ajan pilvettömältä taivaalta. Juhlakansa joutui kärvistelemään helteessä odottaessaan vuoroa täyttää pulloihin juotavaa. Myös varjopaikkoja on alueella lähes nolla. Itsensä grillaaminen on toki monen suosiossa, mutta 12 tuntia suorassa paisteessa on jo ehkä hieman liikaa. Mutta valitukset hetkeksi sikseen ja artistien pariin.
Perjantaina soittaneista bändeistä brittiläinen hevipumppu Saxon (kuvassa yllä) jyräsi vakuuttavasti. Tosin viereltä kuului hieman toiveita vanhojen vaarien eläkkeelle siirtymisen puolesta. Mogwain jammaileva räime puolestaan ei tarttunut allekirjoittaneeseen juuri lainkaan. Hollantilainen The Gathering (kuvassa alla)esitti pitkän uran varrelta tasaisesti materiaalia ja soittivat tietenkin hittinsä. Gatheringin jälkeen rantalavan illan päätti ranskalainen popbändi Phoenix, jonka letkeä meno oli varmasti hyvä vaihtoehto hetkeä myöhemmin niittylavalla räimeensä aloittaneelle Lordille. Euroviisuvoittajat jo pariin otteeseen nähneenä päätin välttää mahdolliset ruuhkat ja poistua kävelytielle kohti busseja. Aiemmin perjantaina soittaneista bändeistä kuului kertomaa, että kotimaiset suosikit Mokoma ja Diablo olivat tykittäneet festarille jyhkeän alun ja brittiläinen The Editors rokannut ihan mukavasti.
Lauantain ensimmäiset esiintyjät Suburban Tribe ja Jukka Poika Jenkkarekkoineen joutuivat heittämään settinsä ilmeisen vähälukuiselle yleisölle, vaikka lauantai loppuunmyyty olikin. Päästyäni portille n. puoli kahden aikaan, jämähdin jonoon likimain tunniksi. Lippuportin ja äärimmäisen tarkan laukkutarkastuspisteen välissä oli mukava monikymmenmetrinen tyhjä tila, joka oli käyttämättömänä kun siihen ei päästetty ihmisiä odottamaan turvatarkastusta. Laukut syynättiin pikkutarkasti ja samat paikat tutkittiin jopa kolmeen otteeseen. Toki ihmiset yrittävät salakuljettaa viinaa alueelle, mutta onko moinen täysin tarpeen? Varsinkin, kun sillä tukitaan tyystin ihmisten pääsy alueelle ja moni oli jo hörppinyt matkalla avaamansa juomat pois ettei olisi tukkeena porteilla. Itsellänikin oli kassissa litran vissypullo, jota en halunnut avata, koska se olisi sitten pitänyt juoda kokonaisuudessaan pois ennen sisäänpääsyä. Toki on syytä mainita sekin edistys, että avaamattomia vesipulloja ja mehutölkkejä saa tuoda alueelle. Pari vuotta sittenhän näin ei ollut.
Lauantaisista esiintyjistä PMMP keräsi suuren yleisön rantalavan edustalle bilettämään. The 69 Eyes teki niittylavalla takuuvarmaa työtä, mutta silti laulaja-Jyrkin ääni ei edelleenkään kuulu kestävän. Kanadalainen rokkikukko Danko Jones rähjäsi puistolavalla toinen silmä merirosvomaisesti lapulla peitettynä. Samaan aikaan rannan puolella tykitti CMX. Valitsin Dankon, jonka keikoilla on rokin lisäksi aina jotain mielenkiintoista kuultavaa. Käväisihän mies Helsingissä puhekeikalla paasaamassakin. Tällä kertaa silmälapun johdosta herra kiinnitti huomion yleisön joukossa heiluneeseen piraattilippuun, jonka hän halusi omia itselleen. Hetken lippua heilutettuaan Jones kuitenkin luopui aikeestaan ja palautti onkivavan lippuineen omistajalleen. Maija Vilkkumaan ja ruotsalaisen Opethin heittäessä settiään rannan puolella päätin jäädä vielä niittylavan kulmille Disco Ensemblea kuuntelemaan. Maailmalle vahvasti pyrkivä pumppu tarjosi faneilleen hyvän keikan ennen mustalaispunkkia esittävää Gogol Bordelloa (kuvassa yllä). Onneksi ystävälliset sielut saivat ylipuhuttua jäämään Negativen katsomisen sijaan, sillä ukrainalaislähtöisen viiksivallun, aikanaan Tshernobylin onnettomuutta Puolaan paenneen Eugene Hützin johtama retkue rämpytti soittimiaan letkeästi ja mukaansatempaavasti. Gogolin jälkeen niityn otti haltuunsa The Rasmus.
Keskustelupalstoilla vain kahden alkuperäisjäsenen mukanaolon takia Two York Dollsiksi nimetty entinen glam rockin edelläkävijä New York Dolls (kuvassa alla) soitti vanhoja bravuurejaan rantalavalla. Yleisön oltua hieman passiivinen, pisti 80-luvulla Buster Poindexterina tunnettu vokalisti David Johansen kehiin Janis Joplin -coverin Piece Of My Heart ja tunnelma nousi heti. Bassoa Dollsissa soittaa entinen Hanoi Rocks -mies Sam Yaffa, joten oli odotettavissa mahdollinen reunion, kun Hanoi myöhemmin astelisi lavalle. Glam-kukkojen jälkeen paviljonkilavan edustan valtasi suuri väkijoukko, joka odotti loistavaa bilemusaa tarjoilevaa Flogging Mollya (kuvassa yllä) lavalle. Floggarien keikassa ei juurikaan vikaa ollut, paitsi koko viikonlopun paviljonkilavaa vaivannut surkea äänentoisto, tuttu biisilista ja osittain samat välispiikit kuin vuotta aiemmin. Se ei kuitenkaan juhlakansaa näyttänyt häiritsevän vaan jalat polkivat maata irkkusaundien tahtiin. Dave King ja kumppanit ovat viime vuosina vierailleet Suomessa suht useasti ja seuraavan kerran biisilista ja välispiikit on mahdollista tarkastaa Ankkarockissa. Don Johnson Big Bandin livekunto jäi Floggarien takia tarkastamatta. Illan päätteeksi olikin Hanoi Rocksin vuoro, mutta jälleen päätin välttää ruuhkat ja poistua valmistautumaan sunnuntain koitokseen. Niittylavalla illan päätti tanskalaispopparit Mew.
Sunnuntaina kävelymatkalla vastaan tuli pari kappaletta isä-poika-pareja, joilla oli yllään Teräsbetonin paidat. Ihan mukava keikkamatka, kun kotimaiset nuoremman väen suosikkibändit harvemmin soittavat muuten kuin myöhään illalla ja klubeilla. Kävelymatkaa korvensi vielä odotus edellispäivän tuskallisesta jonottamisesta, mutta sunnuntai oli perjantain toisinto suoralla sisäänpääsyllä. Tosin turva-/kassitarkastus oli jälleen turhan innokas. Tarkastuksen suorittava järjestysmies voisi ennen tarkastusta ilmoittaa aikeestaan puristaa festarikävijää munista. Osaisi ainakin hieman varautua. Merimaan STT:lle antaman haastattelun mukaan intiimialueille ulottunut ruumiintarkastus ei ollut festarijärjestäjän tarkoitus.
Päätöspäivän esiintyjistä Tiktak (kuvassa yllä) kärsi pahasti paviljonkilavan luokattomasta äänentoistosta. Samaan aikaan suureen suosioon noussut Poets Of The Fall villitsi yleisöä niittylavalla. Tiktakin jälkeen rantalavalla esiintyi The Cardigans, joka on jälleen ottanut soittolistalleen suuren hittinsä Lovefoolin. Biisin soittamatta jättäminen ei olisi allekirjoittanutta hirveästi haitannut, mutta yleisön se innosti bailamaan rantahietikolla. Ruotsalaisten jälkeen paviljonkilavalle kipusi keski-iältään n. 10-vuotiaista koostuva hevipumppu Mirror Of Madness. Ensimmäisen biisin aikana laulaja-kitaristin mikrofonista ei kuulunut pihaustakaan, mutta yleisölle tuli selväksi, että pojat osaavat jo nuoressä iässä soittaa. Toisen biisin alettua hymy nousi huulille, kun laulu alkoi kuulua. Laulutaidot eivät vielä olleet ihan niin hyvällä mallilla kuin soittotaito, mutta onhan pojilla aikaa. Sanoitukset olivat juuri esittäjilleen sopivat: "appelsiinijaffaa". Kymmenminuuttisen keikan jälkeen lavalle asteli Apulanta, joka halusi tuttuun tapaan piiskaa. Apis kärsii selkeästi hiteistään, jotka sen on soitettava joka keikalla. Olisi varmasti piristävää esittää joskus tyystin erilaista materiaalia sisältävä keikka. Niittylavalla esitti brittipoppiaan ja ihmeellisiä välispiikkejään ("I'm actually really fat but so are you") vaikean miehen maineessa ollut Morrissey. Brittiheebon jälkeen puistolavalla paukahtelivat pommit ja liekkimeri oli välillä kuin Rammsteinin keikalla Amorphisin esitellessä Ruisrockille uuden laulajansa Tomi Joutsenen. Vokalistin rastat pyörivät villisti ja bändi tykitti hienon katsauksen koko uransa varrelta. Tuon keikan jälkeen oli aika päättää tämänvuotinen Ruisrock ja suunnata kohti kotia. Loppuillalle ja yölle olisi jäänyt mainio kattaus, mutta vaikea valinta päätyi poistumisen kannalle. Amorphisin jälkeen lavoilla nähtiin vielä Backyard Babies, Soilwork, The Crash, The Sounds, The Bellrays sekä Tool, joka sai ihmisiä saapumaan festarialueelle vielä klo 21 aikaan. Satoja ihmisiä käveli vastaan, monella Toolin paita yllään.
Erityismaininta suuresta tarjonnasta kuuluu uudelle lisäykselle, eli tribuuttiteltalle, jossa yleisöä villitsi mm. Rust, joka soitti tunnin verran Alice In Chainsin hittejä. Mauron Maiden puolestaan tarjoili kattauksen Iron Maidenin parhaita paloja. Perjantainen Bon Jovi -coverointi puolestaan sai naispuolisilta kuulijoiltaan aikaan ihailevia lausuntoja. Ehdottoman hyvä lisä tavalliseen festariohjelmaan. Ja olihan jälleen myös hevikaraoke, jota en tänä vuonna ehtinyt kertaakaan katsomaan. Tämän vuoden Ruisrock oli siis jo ehkä liiankin täyteen ahdettu. Joka paikkaan ei vaan kerkeä. Miinusmerkkiä aiheuttaa myös maasta irronut pöly, mutta sille ei oikeastaan voi järjestäjät juuri mitään. Tankkiautoilla alueen kastelu keskellä yötä tai aamuvarhaisella lienee sen verran vaivalloista ja kallista, että jos taivaalta ei helpotusta tule, ei voi mitään.
Teksti: Toni van der San
Kuvat: Roni Sahari, Toni van der San & Joonas Oras