Risto Jussilainen kulkee hitain askelin Suomen MM-joukkueen hotellissa, eikä hän kiinnitä huomiota hotelliin tai sen ikkunoista aukeavaan lumiseen maisemaan. Samanlaisia pieniä hotelleja ja pieniä keskieurooppalaisia kyliä hän on kiertänyt vuodesta 1992, eikä hänellä ole kuin aikaa, aikaa istua huoneessaan ja odottaa.
Kun Jussilainen katsoo Oberstdorfin suurmäen suuntaan, hän näkee itsensä palkintokorokkeella.
- En voi tavoitella muuta kuin mitalia, hän sanoo ja suuntaa haaleat silmänsä suoraan kysyjään.
Seitsemän viikkoa sitten Jussilainen istui huoneessaan tässä samassa hotellissa ja odotti. Keski-Euroopan mäkiviikon avauskisan karsinta oli edessä seuraavana päivänä ja se tunki väkisin Jussilaisen mieleen, vaikka hän yritti lukea ja olla miettimättä.
Edellisen kerran Risto Jussilainen oli hypännyt maailmancupissa miltei kaksi vuotta aiemmin, 14. maaliskuuta 2003 Lahdessa. Hän oli 34:s. Sen jälkeen hän oli lähes kokonaisen vuoden kilpailematta ja rakensi vain kuntoaan tätä kautta varten. Yritys palata maajoukkueeseen vaikutti niin toivottomalta, että maajoukkueen päävalmentaja Tommi Nikunenkin myönsi kauden alussa ajatelleensa Jussilaisen paikan MM-joukkueessa näyttävän "kaukaa haetulta".
Oberstdorfin karsinnassa Jussilainen oli jännittynyt kuin tiukaksi viritetty rumpukalvo, mutta selvisi kisaan. Karsinnan jälkeen hänen kasvonsa olivat pakkasesta ja jännityksestä kalpeat, vastaukset toimittajien kysymyksiin tulvivat hengästyneinä ryöpsähdyksinä. Kisassa hän oli 12:s.
- Se oli älytön helpotus. Olin ylettömän onnellinen.
Vielä parempaa oli tulossa. Tammikuun puolivälissä Jussilainen hyppäsi Kulmissa kolmanneksi ja on sen jälkeen sijoittunut kolmesti kolmen parhaan joukkoon. Suomen mäkijoukkue oli juuri MM-kisojen alla löytänyt kolmannen kärkihyppääjän Janne Ahosen ja Matti Hautamäen rinnalle.
Rise, Tase ja Haritson
Oikeastaan oli jo alusta selvää, että Risto Jussilaisesta tulee mäkihyppääjä ja hänen lempinimestään Rise. Se sointui mukavasti hänen setänsä Taiston lempinimen "Tasen" kanssa, eikä "Ripa" tullut isän mielestä kuuloonkaan. Eihän poika ole mikään ovenkahva. Vain Risen isä Harri poikkeaa suvun linjasta. Hänen lempinimensä ei ole Hase, vaan Haritson.
1960-luvulla Haritson kuului Suomen maajoukkueeseen, kävi kerran mäkiviikollakin ja sijoittui Garmisch-Partenkirchenissä yhdeksänneksi. Kun Risto oli kolmevuotias, Harri kiinnitti sukset poikansa jalkoihin. Isä ei kuitenkaan ryhtynyt valmentamaan poikaansa, vaan antoi tehtävän veljelleen Taistolle, jolla oli enemmän kokemusta valmentamisesta.
Taisto oli 1970-luvun alussa ottanut hoiviinsa elohopeamaisen laihajalan, josta oli tuleva kaikkien aikojen paras mäkihyppääjä. Nuori Matti Nykänen soitti usein Risto Jussilaisenkin lapsuudenkotiin ja kysyi valmentajansa veljeltä, milloin Tase taas tulee mäkeen, koska Tasella ei ollut puhelinta. Ristolle oli itsestään selvää, että kotikaupungin Ikaroksesta tuli hänenkin esikuvansa.
Hienoin tunne
Kaudella 2000-2001 Risto Jussilaisen oli maailmancupin kokonaiskisan kolmas ja voitti vuonna 2001 kaksi osakilpailua. Seuraavan kauden alussa hän kaatui pahasti Titisee-Neustadtissa, yritti palata liian nopeasti, harjoitteli hullun lailla ja kun se ei auttanut, kaksinkertaisti hän harjoittelumääränsä. Syöksykierre jatkui seuraavana kautena, ja syksyllä 2003 Jussilainen lähti kesken pois maajoukkueen pohjoisen leiriltä.
- Olin niin väsynyt, että minun oli pakko keskeyttää. Ajattelin mäkihyppyä niin paljon, että menin sekaisin.
Tasapainon Jussilainen löysi työstä. Sponsoriyritys ISS:stä löytyi Jussilaiselle osa-aikainen paikka, ja viime syksynä hän suoritti vartijakortin. Missään vaiheessa Risto Jussilainen ei silti ajatellut lopettamista.
Hän ei tiedä hienompaa tunnetta kuin valtaisan ihmismeren edessä hyppääminen. Kun hyppy sitten lähtee putkeen ja se kulkee, kulkee ja kulkee, ja Jussilainen elehtii käsillään etsiessään sanoja kuvaamaan tunnettaan, ja 40000 ihmistä huutaa ja hän nostaa montussa kädet ylös, ei, hienompaa tunnetta ei ole, vaikka adrenaliini virtaa hypyn jälkeen suonissa niin, että kädet tärisevät eikä siteitä tahdo saada auki, ääni värisee ja tv-haastattelussa melkein nolottaa.
Ei, Risto Jussilainen ei halua luopua tästä.
(MTV3-STT)