Suomi, 1999. Ohjaus: Veikko Aaltonen. Käsikirjoitus: Antti Karumo. Kuvaus: Pekka Uotila. Leikkaus: Veikko Aaltonen. Tuotanto: Lasse Saarinen. Pääosissa: Eeva Litmanen, Minna Haapkylä, Esko Salminen. Kesto: 100 min.
Kun Eeva Litmanen oli lukenut Rakkaudella, Maire -elokuvan käsikirjoituksen, hän sanoi ohjaaja Veikko Aaltoselle, että tarinassa oli yksi vika: suomalainen nainen ei helposti tartu aseeseen. Hetkeä myöhemmin Sanna Sillanpää ampui kolme ihmistä kuoliaaksi hämäräksi jääneestä syystä. Elokuvan Maire edustaa niitä lukuisia rajatilatapauksia, joiden mieli ja elämän reaaliteetit alkavat jossain vaiheessa vääntyä vinoon. Silloin myös kontrolli saattaa odottamatta pettää johtaen järjettömiin tekoihin. Aaltosen elokuvan Maire Linnainmaa (Eeva Litmanen) elää kulissiavioliitossa mutta käytännössä yksin: aviomies asuu Japanissa, tytär Afrikassa ja teini-ikäisellä pojalla on omat menonsa. Mairen elämä kumisee tyhjyyttään. Lohtua hän hakee alkoholista ja lehtien skandaaliuutisista, tuntemattomien ihmisten tragedioista. Maire alkaa kärsiä ja surra ja lopulta sitten kostaa toisen ihmisen puolesta ja tämän tahtomatta. Yhden naisen kostomissiossa ei ole sen enempää logiikkaa kuin rajojakaan.
Maire on Eeva Litmasen taidonnäyte, jota ei ole turhaan suitsutettu kotimaisen elokuvan komeimmaksi naisrooliksi pitkään aikaan. Litmanen on ehdottomasti Aaltosen elokuvan suuri tähti, joka onnistuu välittämään Mairen yksinäisyyden, rakkaudenkaipuun ja katkeruuden, tunteet, joita tämä ei aina saa painettua sivistyneen elämänsä kulissien taakse. Myös Minna Haapkylä on hyvä nuorena leskenä, joka ensin ilahtuu Mairen ystävyydestä ja huolenpidosta mutta ärtyy vähitellen ystävänsä liiallisesta puuttumisesta elämäänsä.
Hienon näyttelijätyön lisäksi kehunsa ansaitsee Mauri Sumenin säveltämä musiikki, mikä kaikessa perinteisyydessään tukee erinomaisesti psykologista jännitysnäytelmää. Tapahtumat kehittyvät hitaasti ja arvoituksellisesti, suuremmitta selityksittä. Aaltosen elokuva on kerronnaltaan sujuva tragedia, jossa synkkyydelläkin on välillä hilpeät hetkensä. Myös lavastus ja puvustus ovat huolellista työtä. Mairen westendiläinen hienostokoti henkii rahasta; hänen asunsa ja runsaat korunsa viestivät rikkaudesta uskottavasti, ylilyönteihin menemättä.
Vankkoja naisrooleja ei kotimaisessa elokuvassa paljoakaan näe, varsinkin roolit keski-ikäisille ja vanhoille naisille tuntuvat olevan kortilla. Pirjo Honkasalon Tulennielijä oli täysivaltaisesti naisten tähdittämä ja naiskatsojille suunnattu taide-elokuva. Auli Mantilan Neitoperho tarjosi Leea Klemolalle tilaisuuden briljeerata; siinä päähenkilö toteutti Mairen kaltaista yhden naisen käsittämätöntä kostoa. Sekä Neitoperho että Tulennielijä olivat naisten ohjaamia elokuvia. Miten hyvin mies, Veikko Aaltonen, on osannut kertoa ikääntyvän naisen onnettomiin seurauksiin päätyvästä rakkaudettomuudesta? Litmasen mukaan Aaltonen ymmärsi keski-ikäistä naista hyvin, mikä paistaakin läpi lopputuloksesta. Kun mies tekee elokuvan naisesta, yleensä halutaan väkisin etsiä elokuvasta miesnäkökulmaa. Rakkaudella, Maire -elokuvan kohdalla se tuntuu tarpeettomalta. Aaltonen osaa yksinkertaisesti keriä upeasti auki niin naisten kuin miestenkin (Isä meidän, Tuhlaajapoika) tuntemuksia ja tuskatiloja.
Teksti: Minna Karila