USA 2008. Ohjaus: Gavin O’Connor. Käsikirjoitus: Joe Carnahan ja Gavin O’Connor. Tuotanto: Greg O’Connor. Kuvaus: Declan Quinn. Leikkaus: Lisa Zeno Churgin ja John Gilroy. Pääosissa: Edward Norton, Colin Farrell, Noah Emmerich, Jon Voight, Jennifer Ehle, John Ortiz, Frank Grillo, Shea Whigham, Lake Bell. Kesto: 130 min.
Kovaksikeitettyjä poliisileffoja on tehty loputtomasti ja viime vuosikymmenenä jopa kiihtyvään tahtiin. Lajityyppiin on ehtinyt väsähtää. Poliisin korruptiotakin on käsitelty jo vähän joka vinkkelistä; viimeisimpinä palaavat mieleen Scorsesen keskinkertainen The Departed, Jon Avnetin huono Oikeuden kasvot ja Clint Eastwoodin vakuuttava Changeling – vaihdokas, jossa mädännäisyys rehotti 1940-luvun Los Angelesin voimissa.
New Yorkissa sinitakeilla on ollut perinteisesti hyvä maine. Epäitsekkään ja vaarallisen työn kunniaa kasvattivat entisestään syyskuun 11. päivän iskut, jotka vaativat satojen poliisien hengen. Mutta tietenkin kiiltävän pinnan alla kuplii, ja joskus poliisit ovatkin pahimpia rosvoja.
Tuntematon ohjaaja Gavin O’Connor tarjoilee rautaisannoksen newyorkilaista testosteronia ja hämäriä kyttäkytköksiä puolipätevän perhekronikan muodossa. Puolipätevän siksi, että Pride and Gloryn loppuosuus on epäuskottava ja naiivi. Rytistyksen ensimmäinen puolisko ansaitsee paikkansa hyvien näyttelijöiden ja keskivertoa nokkelamman käsikirjoituksen vuoksi.
Irlantilaislähtöisessä Tierneyn suvussa sininen väri kulkee veressä. Ray (Edward Norton) ja Francis (Noah Emmerich) Tierney ovat veljeksiä, kunnollisia poliiseja ja autoritaarisen joskin alkoholisoituneen poliisi-isän (Jon Voight) poikia. Myös heidän kovanaamainen lankomiehensä Jimmy (Colin Farrell) toimii samassa NYPD:n osastossa mutta on eri puusta tehty. Nimittäin kierosta, näin päättelee vastentahtoisesti neljän kollegan kuolemaa tutkiva Ray. Huumediilerin väijytyksessä tapahtuneen verilöylyn ristiriitaiset jäljet tahtovat osoittaa oman pesän suuntaan.
Kaikilla on taakkansa. Ray on menettänyt yhteyden vaimoonsa katkerassa avioerossa, Francisin puoliso (vakuuttava Jennifer Ehle) on puolestaan kuolemassa syöpään. Sivustakatsojan osaan tuomitut vaimot pelkäävät jatkuvasti miestensä hengen puolesta. Viskipullo kutsuu yhtä jos toistakin paineiden alla. Patriarkaalisen perheen tulisi jaksaa pitää yhtä ja puolustaa ammatillista kunniaa, mutta hinta muuttuu koko ajan korkeammaksi.
Mitkä ominaisuudet lopulta määrittävät, kuka on hyvä ja kuka paha poliisi, ja minkä verran on pakko tehdä moraalisia kompromisseja suuremman hyvän tähden? Näitä ihan kiinnostavia joskin kaluttuja kysymyksiä O’Connorin elokuva pohtii ultramaskuliinisen pullistelun lomassa. Jälkimmäinen pahenee, mitä pidemmälle monitasoinen juoni etenee – kunnes lopahtaa pettymykseen.
Elokuvan viimeinen ja mahtipontisin puolituntinen sisältää niin typeriä käänteitä, että ne uhkaavat vesittää lupaavasti alkaneen ja inhimillisyyksiä ymmärtävän tarinan koko idean. Edward Nortonin ja muiden loistoroolitusten varassa kuitenkin sinnittelee pitkään.
Teksti: Tuuve Aro