Pleasantville - Onnellisten kaupunki

Amerikka on havahtunut taas analysoimaan kaksinaismoralistista yhteiskuntajärjestystään useissa media- ja poliittiskriittisissä elokuvissa, joissa vastakkain joutuvat perinteiset arvot ja nykyajan uhkat, yksityisyys ja julkisuus, ydinperhe ja hajonnut yksilö. Gary Rossin vakavankoominen tutkielma sijoittuu 50-luvun perhesarjamaailmaan Pleasantvilleen, jossa aurinko ei milloinkaan lakkaa paistamasta, jossa ei tunneta vihaa, surua tai kyyneleitä, ei myöskään oikeaa suudelmaa, punaista ruusua tai taideteosta. Ennen kuin nyt.

David (Maguire) on kaverien ja tyttöjen karttama 90-luvun teini, jonka intohimona on tuntea television pitkäkestoisen mustavalkosarjan tapahtumat paremmin kuin omat taskunsa. Kaksoissisar Jennifer (Witherspoon) sitä vastoin intoilee meikeistä, pojista ja muista nykyiloista ja pitää veljeään vinksahtaneena. Yliluonnollisen erehdyksen myötä eripuraiset sisarukset päätyvät Davidin toivemaailmaan, kuin Dorothy aikoinaan Ozin ihmemaahan.

Pleasantvillen pikkukaupunki tarjoaa kaikkea sitä mikä nykypäivän amerikkalaisessa arkielämässä on mennyt pilalle: AIDS:in uhkan tilalle somaa kädestäpitelyä ilman seksiä, kasvavan rikollisuuden tilalle ystävyyttä, yhteistyötä ja avunantoa ja luonnonkatastrofien tilalle palokunta, joka osaa ainoastaan hakea kissoja puista. Paatuneilla lapsukaisilla riittää ihmettelemistä, kun Waltonin perhettä muistuttavat ällöleppoisat vanhemmat George (Macy) ja Betty (Allen) tankkaavat pirteitä repliikkejään kuin pesuainemainoksissa.

Mustavalkoiseen elämään alkaa tosimaailman tulokkaiden myötä ilmaantua outoja muutoksia: sinisilmäiset paikallisnuoret löytävät uuden tarkoituksen auton takapenkille, rutiiniinsa rupsahtanut kahvilanpitäjä (Daniels) löytää yllättävät lahjansa taiteilijana, masentunut perheenäiti ensirakastuu päätäpahkaa, ja ennen kaikkea - ympäristöön ja ihmisiin alkaa ilmestyä värejä.

Kantavaksi voimaksi muodostuukin elokuvan tietty kaksoisvalotus: samalla kun vanhan ajan idyllissä niin moni asia on paremmin, tärkein toki puuttuu: ihmisillä, jotka elävät jatkuvassa sovussa, ei koskaan synny todellista intohimoa, ja kaupungissa, jonka rajoja kukaan ei ole ylittänyt, ei voi olla oikeaa näköalaa. Teinien herätessä arvostamaan itsestäänselvyyksinä pitämiään asioita he joutuvat myös tutustumaan itseensä uudella tavoin; se mitä he omassa maailmassaan ovat olleet, joutuu täällä vastakkaiseen valoon, niin hyvässä kuin pahassa.

Nykyajan tuulahdusten arvaamattomat seuraukset eivät ole tervetulleita kaupungin konservatiivijohdolle; uhkaavia muutoksia ryhdytään torjumaan keinolla millä hyvänsä, ja tämä äärioikeistoa muistuttava hallitus johdossaan punaniskainen Big Bob (Walsh) tuo tietysti mieleen Yhdysvaltain historian todelliset vainot ja puhdistukset. Tehdään listaa kielletyistä teoista ja puheista, ihmisiä jaetaan "meihin" ja "heihin"; kaupunki alkaa muuttua valvontayhteiskunnaksi. Ironinen yksityiskohta on itsensä löytämisen kautta ilmestyville väreille kehitetty vastatoimi: joihinkin liikkeisiin alkaa olla "värillisiltä" pääsy kielletty.

Harmillista kyllä Pleasantville on tehty nimenomaan amerikkalaiselle yleisölle; opetus väännetään rautalangasta ja kerrataan eri muodoissaan että tyhmempikin tajuaa. Myös korostettu parodia hyökkää paikoin silmille. Lievästä naiiviudestaan huolimatta ("Itsensä löytäminen on tärkeää!") elokuva on kuitenkin ansiokas monitasoisena ja ajatuksia herättävänä kannanottona, ja se tarjoaa myös muutamat makoisat naurut. Huvittavinta - ja traagisinta - lienee se, ettei Pleasantvillen ahtopuritaaninen yhteisö kovin ratkaisevasti eronne nykyjenkkilän pikkukaupunkien ilmapiiristä.

Osaavasti näytellyn teoksen herkullisista henkilöistä erityismaininnan ansaitsevat kuukasvoinen William H. Macy (Fargo) pakonomaista päivärytmiään toistelevana Georgena ja Joan Allen seksuaalisuuteensa heräävänä kotirouvana, jonka ihkaensimmäisellä kliimaksilla on varsin yllättävät vaikutukset: palokuntakin saa ensimmäistä kertaa oikeita töitä.

Teksti: Tuuve Aro