Pieni viilto vain (Petites coupures)

Hersyvän Robert ei saa -komedian ohjaajan Pascal Bonitzerin käsikirjoittama ja ohjaama Pieni viilto vain yhdistää ranskalaisen nykyelokuvan taitavimpiin näyttelijöihin kuuluvan Daniel Auteuil'n ja ranskalaistuneen brittinäyttelijän Kristin Scott Thomasin, joka tunnetaan meillä lähinnä englanninkielisistä rooleistaan.

Daniel Auteuil on elokuvassa kommunistisen sanomalehden toimittaja Bruno, jonka työltä on murentunut ideologinen pohja. Ammatillisen angstin lisäksi hänen yksityiselämänsä on soutamista ja huopaamista Gaelle-vaimon ja nuoren ja naiivin tyttöystävän Nathalien välillä. Kun Gérard-eno, kommunistinen pormestari uusien vaalien synnyttämässä ahdingossa anelee Brunolta apua, tämä matkustaa pyynnöstä pieneen kaupunkiin lähelle Grenoblea. Keskellä metsää Bruno tapaa Béatricen - kohtaaminen suistaa hänen elämänsä tuntemattomille raiteille.

Kukin elokuvan henkilöistä läpikäy muutosta elämässään: on avioeroja, ihmissuhteiden loppuja, uusia alkuja ja ideologisten periaatteiden romahtamisia. Auteuil on kuin kuriton pikkupoika, joka ei osaa päättää, millä lelulla leikkisi. Hän ajautuu tilanteisiin, joita ei pysty hallitsemaan, sillä hänellä ei ole nimeksikään tahdonvoimaa. Lisäksi hän on auttamattoman heikkona naisiin. Bruno saa monien odottamattomien käänteiden myötä niin henkisiä kuin ruumiilliisiakin viiltoja, joiden jälkeen ei ole paluuta entiseen.

Gérardin majapaikka on kuin kauhuelokuvien linna, jolla Bonitzer on halunnut tuoda elokuvaan ranskalaisesta elokuvasta puuttuvia fantasiaelementtejä. Henkilöhahmot ovat kuitenkin Béatricea lukuunottamatta realistisia realistisine ongelmineen. Kristin Scott Thomasin Béatrice on kuin film noir -elokuvista hypännyt elegantti, miehiä kiusoitteleva, salamyhkäinen ja vaarallinen femme fatale, jonka sielun sopukoista ymmyrkäinen Bruno ei ota selvää. Parikymmentä vuotta Ranskassa asunut Scott Thomas todistaa osaavansa näytellä ranskaksi yhtä ansiokkaasti kuin äidinkielellään.

Paikoitellen Bonitzer suhtautuu elämässä rämpiviin ihmisiin hieman liian viileästi, kuin tarkkaileva ja tunteeton dokumentaristi. Mutta synkän ja koomisen välimaastossa liikkuvan elokuvan juonikuvio toimii, dialogi on terävää ja näyttelijätyö pienimuotoisen taitavaa.

Teksti: Minna Karila
Kuva: Cinema Mondo