Saksa 2004. Ohjaus: Oliver Hirschbiegel. Käsikirjoitus: Bernd Eichinger, Traudl Jungen ja Joachim Festin romaanien pohjalta. Tuotanto: Bernd Eichinger. Kuvaus: Rainer Klausmann. Leikkaus: Hans Funck. Pääosissa: Bruno Ganz, Alexandra Maria Lara, Corinna Harfouch, Ulrich Matthes, Juliane Köhler, Heino Ferch, Christian Berkel, Ulrich Noethen, Matthias Habich, Thomas Kretschmann. Kesto: 150 min.
Ohjaaja Oliver Hirschbiegel on tarttunut Isoon Tabuun. Perikadon aihe, II maailmansodan viimeiset hetket Adolf Hitlerin salaisessa bunkkerissa Sudenpesässä, on niin uteliaisuutta herättävä ja altis erilaisille skandalööseille tulkinnoille, että lopputulos yllättää arkisuudellaan – hetkittäin jopa tylsyydellään. 150-minuuttisessa, lähestulkoon pelkästään neljän seinän sisään sijoittuvassa järkäleessä kun ei juuri huippukohtia saati jännitysmomentteja ole; jenkkityylisen mässäilyn sijaan saamme nähdä saksalaisen asiallisen joskin äärimmäisen ammattimaisesti toteutetun version 1900-luvun käänteentekevistä tapahtumista.
Perikato perustuu toisaalta Hitlerin sihteerinä työskennelleen Traudl Jungen kirjaan ja toisaalta Joachim Festin tunnettuun romaaniin Hitlerin bunkkerissa. Kertojana toimii Junge (Alexandra Maria Lara), joka näyttäytyy lopussa myös omana itsenään ja toteaa kantavansa yhä syyllisyyttä siitä että ”oli niin lähellä pahaa mutta ei ymmärtänyt sitä”. Vuonna 1942 Junge saapuu ujona ja innokkaana neitokaisena palvotun Führerinsä avuksi. Hitler (Bruno Ganz) vaikuttaa leppoisalta ja kärsivälliseltä isähahmolta, joka kuitenkin äkkiarvaamatta saattaa puhjeta pitkiin raivonpurkauksiin. Mitä huonommalta sotatilanne alkaa näyttää, sitä epäloogisempi ja arvaamattomampi Johtajasta tulee. Ympäröivät ihmiset sipsuttelevat varpaisillaan.
Venäjän joukkojen lähestyessä vääjäämättä ja liittoutuneiden pommittaessa ovilla melkein kaikki muut haluavat jättää Berliinin, mutta Hitler kieltäytyy lähtemästä. Hän joutuu pettymään uskottuihinsa yksi toisensa perään. Niin ilmailuministeri Göring (Mathias Gnädinger), Gestapon päällikkö Himmler (Ulrich Noethen) kuin Kolmannen valtakunnan pääarkkitehti Speerkin (Heino Ferch) koettavat ravistella todellisuudesta erkaantunutta johtajaansa maan pinnalle – mutta rakastettu Eva Braun (Juliane Köhler) ja propagandaministeri Josef Göbbels (Ulrich Matthes) pysyvät loppuun asti uskollisina. He ”kuolevat mieluummin kuin elävät maailmassa ilman kansallissosialismia”.
Lopun lähetessä perhekunnat ryhtyvätkin itsemurhiin myrkkykapselien, kranaattien ja muiden aseiden voimin. Elokuvan kenties kylmäävimmässä kohtauksessa Göbbelsin vaimo Magda (Corinna Harfouch) käy ennen omaa surmaansa tappamassa kuusi pientä lastaan yksi kerrallaan, tyynesti ja eleettömästi. Uskottavan hyytävä on myös tehokkuus, jolla SS-miehet hoitelevat johtajiensa jäännökset: he odottavat bensakanistereineen nurkan takana kun myrkkykapselit puraistaan ja luodit ammutaan, ja polttavat sitten todisteet kuin toimittaisivat – niin, tavallista päivärutiinia.
Bruno Ganz on pelottavan aito Hitler. Hänen suorituksensa on pikkutarkkaa työtä aina äänenkäyttöä, ryhtiä ja vapisevaa vasenta kättä myöten – puhumattakaan raivoisista monologeista, joita kukaan ei osaa ennalta aavistaa. Hetkittäin sveitsiläisnäyttelijän sylkiroiskeinen riehunta saa jopa koomisia sävyjä, vertautuen väistämättä Charlie Chaplinin näkemykselliseen satiiriin Diktaattori (1940). Mutta Führerin paljon puhuttu karisma, joka veti niin miehiltä kuin naisilta jalat alta, ei pääse esiin Ganzin hahmossa: hän on juuri niin mitättömän oloinen, leuaton ja tihrusilmäinen pikkumahtailija kuin minä olemme rakeisissa sotadokumenteissa oppineet Hitlerin tuntemaan.
Hitlerin lisäksi elokuva antaa vain lyhyesti tilaa henkilöiden luonteille: psykopaatinoloinen Josef Göbbels puolustaa johtajansa järjettömimpiäkin päähänpinttymiä, yhtyen riemumielin mm. teorioihin ”säälin sairaalloisuudesta” ja rodunjalostuksen tärkeydestä. Eva Braun, jonka kanssa Führer avioitui juuri ennen tuhoaan, esitetään suorastaan hysteerisen todellisuuspakoisena ilolintusena, joka vielä bunkkerin sortuessakin haluaa juoda samppanjaa ja tanssia pöydillä swingiä. Sympaattisimmalta vaikuttaa Albert Speer, joka edustaa harvinaista järjen ääntä: sitä hän koettaa ujuttaa Hitlerinkin päähän ennen kuin hylkää tämän, vastentahtoisesti.
Perikato tekee dramaattisesta aiheesta turhankin epädramaattisen – mutta tyylikkäästi. Se on puutteissaankin komea elokuva ja tärkeä kulttuurihistoriallinen teko. Syyllisyyden taakkaa edelleen raahaavassa Saksassa Hirschbiegelin teos nosti kohun, koska se esittää Hitlerin, tuon pahuuden ruumiillistuman, ”liian inhimillisenä”. Pöyristely on ymmärrettävää mutta väärin perusteltua; vaarallisempaa olisi demonisoida pahuus, eristää se jälleen johonkin epäinhimilliseen, helposti käsiteltävään hirviöhahmoon vailla tunnistettavia piirteitä. Ihminenhän Hitlerkin tosiaan oli: unelmaansa monomaanisesti metsästävä, mielenvikainen ihminen, joka niin käsittämättömän helposti sai mukaansa miljoonat muut ihmiset.
Teksti: Tuuve Aro
Kuva: Sandrew Metronome