USA 2005. Käsikirjoitus ja ohjaus: Thomas Bezucha. Tuotanto: Michael London. Kuvaus: Jonathan Brown. Leikkaus: Jeffrey Ford. Pääosissa: Diane Keaton, Sarah Jessica Parker, Dermot Mulroney, Craig T. Nelson, Tyrone Giardano, Brian White, Luke Wilson, Rachel McAdams, Claire Danes, Paul Schneider. Kesto: 102 min.
Onko tämä taas sellainen Amerikkalainen Jouluelokuva, jossa Perhe pitää yhtä vaikka mikä tulisi, pienet vastoinkäymiset voitetaan ja joulun ihme auttaa kaikkia nauramaan itselleen? Kyllä, Perheen jalokivi on juuri sellainen elokuva. Ja toisaalta ei ole. Nimittäin tuntemattoman tekijän Thomas Bezuchan ohjaus on jotenkin harvinaisen elämännäköinen ja aidosti vakava teos komediallisista piirteistään huolimatta. Se on tehty niin suurella sydämellä, että pienet kauneusvirheetkin antaa mieluusti anteeksi. Kuten hetkittäin hutuksi hajoavan rakenteen.
Stonen liberaali suurperhe kokoontuu joulunviettoon, jota saattaisi raskauttaa monta pientä ja isompaa varjoa. Mutta sympaattisen Thad-pojan (Tyrone Giordano) kuurous ei ole todellinen ongelma, koska kaikki ovat oppineet tulemaan toimeen viittomalla – ei liioin hänen hulttioveljensä Benin (Luke Wilson) pilvenpössyttely tai sisarensa Amyn (Rachel McAdams) jälkipuberteettisen hankala luonne. Mutta äiti Sybilin (Diane Keaton) terveys ei ole kunnossa. Ja mikä pahinta, esikoispoika Everett (Dermot Mulroney) tuo kotiin kaamean miniäehdokkaan. Siis todella kaamean: Meredith (Sarah Jessica Parker) on tikkuisen seipään niellyt kaupunkilais-snobi, jolla on ärsyttävä tapa selvittää kurkkuaan ja joka viilentää iloisimmankin seurueen tunnelman miinusasteille. Kaiken kukkuraksi Everett aikoo tarjota hänelle isoäidin kallisarvoista perintösormusta. Sitä ei edes joviaali Sybil voi hyväksyä, vaikka aviomies Kelly (Craig T. Nelson) koettaa sovitella.
Kyse on siis suvaitsevaisuudesta ja sen rajoista, ja rakkaudesta monella tasolla. Toisen ihmisen näkeminen ja hyväksyminen kokonaisena lienee vaativimpia haasteita, olipa kyse vanhenevan parin toveruudesta tai suuresta intohimosta, jota saapuu herättelemään Meredithin upea sisko (Claire Danes). Herkullinen lähtökohta on kahden vastakkaisen elämänmallin ja arvomaailman yhteentörmäys – josta ei kerrankin irroteta vain tyypillistä farssia tai kliseistä hymistelyä. Henkilöistä kasvaa kivulloisen ymmärrettäviä vähän samaan tapaan kuin Frank Capran näkemyksellisessä Komediassa meistä ihmisistä (1938). Perheen jalokivessä myös puhutaan asioista suoraan ja niiden oikeilla nimillä, mikä amerikkalaisessa jouluelokuvassa on enemmän kuin poikkeuksellista. Esimerkiksi Meredithin poliittinen epäkorrektius (rasistiset ja homofobiset huomautukset) ei ole hauskaa vaan oikeasti vaivaannuttavaa. Mutta mikä siitä lopulta tekee vaivaannuttavaa?
Koko näyttelijäkaarti osaa asiansa, mutta kaksi on ylitse muiden. Charmikkaasti ikääntyvä, lämmintä huumoria hehkuva Diane Keaton on aivan ihana arvomaailmaansa testaavana äitinä, joka vain yrittää selviytyä kaaoksen, surun ja pelonkin keskellä. Erityisen lämpimän läikähdyksen tarjoaa Sarah Jessica Parker, joka näyttelee kinkkisen roolinsa tarkalla tunteella ja älyllä. Hän ei tee kylmännahkeasta Meredithistä helppoa karikatyyriä jonka omituisuuksille voisi hymähdellä, vaan elävän ihmisen, jonka inhimillinen kykenemättömyys on traagista ja jonka timanttikuoren alla piilee jotakin kirkasta ja särkyvää. Joy to the World, kuuluu viisaan joulukuvaelman lohdullinen loppukaneetti.
Teksti: Tuuve Aro
Kuva: FS Film