USA 2003. Ohjaus: Ridley Scott. Käsikirjoitus: Nicholas ja Ted Griffin. Tuotanto: Sean Bailey, Ted Griffin, Ridley Scott. Kuvaus: John Mathieson. Leikkaus: Dody Dorn. Pääosissa: Nicolas Cage, Sam Rockwell, Alison Lohman, Bruce Altman, Bruce McGill, Jenny O'Hara, Sheila Kelley. Kesto: 116 min.
Ridley Scott on suurtuotantojen lomassa tehnyt näppärän pikkuelokuvan. Jonkun keskiverto-ohjaajan tilillä Pelimiehet olisi odottamattoman oivallinen rikoskomedia, mutta mestarin maine painaa väkisinkin enemmän. Herkullisia hahmoja ja näppärää dialogia mahtuu elokuvaan, joka kertoo tyhmiä ihmisiä naruttavista huijareista sekä ennen kaikkea isän ja tyttären välisestä suhteesta. Paitsi komedia, Eric Garcian romaaniin perustuva leffa on siis myös koskettava ihmissuhdekuvaus.
Toisella pelimiehellä (Nicolas Cage) naksuu päässä. Roy ei kestä ulkoilmaa, ei pölyhiukkasia matolla, ei avonaisia ovia tai muutakaan epäjärjestystä. Kaapinovet pitää paukuttaa kolmesti kiinni ja hirvittäviin ahdistuskohtauksiin auttavat vain pienet siniset pillerit. Royn huijaripartneri Frank (Sam Rockwell) on toista maata: lunki jätkä ei tajua miksi miljoonia nerokkailla petkutuksilla ansainnut Roy ei nauti rahoistaan vaan hyppii seinille.
Juuri kun kaverusten pitäisi suorittaa kaikkien aikojen tuottoisin keikka, terapeutti (Bruce Altman) rohkaisee onnetonta Royta tutustumaan jälkikasvuunsa: niin exän kasvattama teini-ikäinen tytär putkahtaa odottamatta kuvioon. Angela (Alison Lohman) on rempsakka sisupussi, joka haluaa oppia tuntemaan isänsä - ja tämän jännittävän elinkeinon.
Foobikko-isukin vastustuksesta huolimatta Angela ryhtyy avustamaan konnakaksikkoa ja osoittautuukin todelliseksi luonnonlahjakkuudeksi. Ensin pelataan napeilla, mutta sitten kyseessä on jättipotti. Ja isäntunteiden herätessä pakkoliikkeet vähenevät kummasti.
Pelimiesten karisma perustuu epätodennäköisiin yhdistelmiin: rikollinen mieli ja isänrakkaus, perustavanlaatuinen kyynisyys ja nuoruuden vallaton viattomuus. On ilo seurata omituisuuteensa eristäytyneen miehen vähittäistä vapautumista elämään ja välittämään toisesta ihmisestä. Vetonaulana toimii myös monitasoisen juonen loppuun sijoitettu, täydellisesti yllättävä käänne.
Nicolas Cage on pitkällä urallaan esittänyt kolmea roolia: romanttista jokamiestä, viileää kovanaamaa ja hyväsydämistä neurootikkoa. Royn sympaattinen hahmo lukeutuu viimeksi mainittuihin, ja muistuttaa miehen mainiota outolinnun roolia elokuvassa Adaptation - minun versioni.
Viime vuosina nousujohteeseen päässyt Sam Rockwell (Charlien enkelit, Salaisen agentin tunnustukset) pelaa Cagen kanssa hyvin yhteen, mutta leffan varsinainen piristysruiske on tuore tuttavuus Alison Lohman. Persoonallisesta näyttelijättärestä tulee, tai ainakin pitäisi tulla, nuoren polven uusi tähti.
Teksti: Tuuve Aro
Kuva: Sandrew Metronome