Pedon sydän (Hearts in Atlantis)

Julkaistu 17.05.2002 13:15

USA, 2001. Ohjaus: Scott Hicks. Käsikirjoitus: William Goldman. Kuvaus: Piotr Sobocinski. Leikkaus: Pip Karmel. Tuotanto: Michael Flynn, Kerry Heysen. Pääosissa: Anton Yelchin, Anthony Hopkins. Kesto: 101 min.

Pedon sydänPedon sydänCopyright MTV Oy 2002

Pedon sydän tuo väistämättä mieleen Rob Reinerin katkeransuloisen Stephen King -filmatisoinnin Stand by Me. William Goldman on dramatisoinut Kingin Vietnamin sotaan kytkeytyvien novellien kokoelmasta tarinan 11-vuotiaasta Bobby Garfieldista ja hänen viimeisestä lapsuuden kesästään. Elokuvakäsikirjoituksesta Vietnam-liitokset on häivytetty pois.

Bobby varttuu katkeroituneen ja kolkon äitinsä kanssa kuullen pelkkiä negatiivisia asioita edesmenneestä isästään. Kingin romaaneissa henkilöt etsivät usein tietä pois ikäväksi urautuneen elämänsä ansasta. Bobbynkin elämä alkaa vaivihkaa muuttaa suuntaansa, kun yläkertaan muuttaa mystinen vuokralainen, kultivoitunut mutta kummallinen Ted Brautigan. Brautiganista tulee Bobbyn ystävä, uskottu ja jonkinlainen isähahmo, jolla on kyky nähdä ihmismieleen. Hänellä on myös pimeä menneisyys, jonka varjot eli muukalaiset keltaisissa takeissaan, eivät jätä häntä rauhaan.

Loisto-elokuvastaan palkittu Scott Hicks taitaa henkilöohjauksen: Pedon sydän on kerrassaan erinomaisesti näytelty. Nuori Anton Yelchin on ilmeikäs Bobby, joka koettaa hyväksyä äitinsä taloudellisen ahdingon ja katkeruuden muttei silti voi olla loukkaantumatta tämän pohjattomasta egosentrisyydestä. Mika Booremin Carol on täynnä nuoruuden suloa - ja koko lapsijoukko suoriutuu rooleistaan hienosti. Elokuvan magia ja jännitteet lepäävät kuitenkin paljolti häkellyttävän karismaattisen Anthony Hopkinsin harteilla: hän tekee Ted Brautiganin roolin takuuvarmalla eleganssilla, kiirehtimättä ja pienin elein.

Sekä elokuvan prologissa että epilogissa aikuinen Bobby Garfield (David Morse) alkaa muistella vuoden 1960 kesän tapahtumia saatuaan tiedon lapsuustoverinsa kuolemasta. Elokuva monenlaisesta menettämisestä sattuu olemaan myös vastikään kuolleen kuvaaja Piotr Sobocinskin viimeinen elokuva. Sobocinski on näyttämökuvien ja valaistuksen taitaja. Upeat visiot amerikkalaisen pikkukaupungin laidoilta punovat tunnelmaa varmemmin kuin 60-luvun iskelmäkavalkadi, joka toisinaan tuntuu ylenpalttiselta ja joka hieman rikkoo hienovireisenä aaltoilevan draaman tyylikkyyttä. Hicksillä on tuntuu olevan yltiömäinen tarve nostalgiatrippailuun. Hän korostaa, aina kun tarina vain sen sallii, että elokuvassa eletään aikaa, jolloin televisiosta katsottiin Yksinäistä ratsastajaa ja jolloin radiossa lauloi Fats Domino.

Pedon sydän on pikemminkin kiehtova henkilödraama kuin yliluonnollinen tarina. Oikeastaan elokuva on samanaikaisesti mysteeri, henkilödraama, 60-luvun nostalginen ajankuva ja ystävyystarina - se on kaikkia näitä muttei puhtaasti mitään. Yliluonnollisuus kasaa elokuvaan uhkaa, joka ei koskaan kasva vaaraksi asti. Scott Hicks on viisaasti vaimentanut Brautiganin yliaistit kyteväksi voimavaraksi, jota hän käyttää kuitenkin aina ihmismäisin keinoin ja hyvää tarkoittaen. Tieto on valtaa - ja Brautiganilla on tietoa. Hän ei jähmetä katseellaan ihmisiä, liikuttele tavaroita tai saa aikaan kauhuelokuville leimallisia tuonpuoleisia ilmiöitä. Nojatuolissaan transsiin vaipunut Brautigan on vapisuttava siksi, ettemme tiedä millaisissa maisemissa hänen mielensä matkaa. Kauhuelokuvallisia puistatuksia kaipaavien kannattaa jäädä kotiin, mutta elegantista henkilödraamasta kiinnostuneita Pedon sydän liikauttaa kyllä.

Teksti: Minna Karila
Kuva: Sandrew Metronome

Tuoreimmat aiheesta

Elokuvat