USA, 1998. Ohjaus: Tom Shadyac. Käsikirjoitus: Steve Oedekerk. Kuvaus: Phedon Papamichael. Leikkaus: Don Zimmerman. Tuotanto: Barry Kemp, Mike Farrell, Marvin Minoff, Charles Newirth. Pääosissa: Robin Williams, Daniel London, Monica Potter, Philip Seymour Hoffman. Kesto: 115 min.
Hollywood tehtailee mielellään Patch Adamsin kaltaisia elokuvia, jotka puhuvat vakavista asioista ja syvistä elämänarvoista komiikan keventävällä avustuksella. Ja kun nimirooliin kiinnitetään kameleonttimaisesti ulkomuotoaan ja puhetyyliään vaihtava koomikko Robin Williams, yleisöhitti on valmis. Menestystä varmistaa vielä se, että elokuva perustuu tositapahtumiin, vaikka tapahtumia onkin taatusti veistelty palvelemaan paremmin elokuvateollisuuden tarpeita.
Patch Adams kertoo miehestä, joka ei meinannut löytää paikkaansa maailmassa ja joka sitten kirjoittautui vapaaehtoisesti sisään mielisairaalaan. Sairaalassa hän huomasi osaavansa auttaa muita potilaita omalla erikoisella, humoristisella tavallaan. Hän päätti ryhtyä lääkäriksi, sellaiseksi, joka hoitaisi sekä sairautta että potilaita, joissa sairaus on. Lääketieteellisen korkeakoulun konservatiiviset hoitokäsitykset ja kankeat säännöt olivat Patchille toisinaan liikaa; ja Patch puolestaan liikaa opinahjon vanhoille parroille. Mielipiteistä välittämättä hän lähtee toteuttamaan unelmaansa ihmisläheisestä, yksilöllisestä sairaanhoidosta, jossa naurulla ja pienten unelmien toteutumisella voidaan saada kovakin kipu hetkeksi haihtumaan.
Elokuva on täysin Robin Williamsin elokuva; se antaa koomikkotähdelle tilaisuuksia briljeerata sekä fyysisillä että verbaalisilla taidoillaan. Ja osaahan Williams rakentaa kestäviä siltoja tragedian ja komedian välille. Mutta jotenkin kaikkea ylvästä ja hauskaa nakertaa tunne siitä, että elokuvamogulit ovat laskelmoineet kaiken viimeisen päälle. Sinänsä koskettava tarina jähmettyy liian usein Hollywoodin tahmeaan siirappiin. Jos joku independent-ohjaaja olisi tehnyt samasta aiheesta pienimuotoisemman ja markkinavoimista piittaamattoman elokuvan, vaikutus olisi vahvempi. Tom Shadyacin ansiolista pitää sisällään lähinnä Jim Carreyn ja Eddie Murphyn onttoja kohelluskomedioita, joten niihin nähden Patch Adams on ohjaajan uralla suorastaan mestariteos.
Muut roolit jäävät luonnollisesti Williamsin varjoon. Hänen kyynisestä opiskelutoveristaan rakastetuksi muuttuvaa Carinia näyttelevä Monica Potter on kaunis mutta tylsä ja epäkiinnostava hahmo. Muutkin sivuroolit jäävät aika yhdentekeviksi. Elokuvan lavastuksessa ja puvustuksessa on hyvin jäljitelty 60-ja 70-lukujen mauttomia värejä, kammottavia keinokuitumateriaaleja ja tyylittömiä kampauksia. Kertomus epäitsekkäästä ja lannistumattomasta syntymähullusta koskettaisi syvemmin, jos Williamsin riehuminen olisi jätetty hieman vähemmälle ja uskallettu keskittyä enemmän muuhun kuin massayleisöön vetoaviin pelletemppuihin.
Teksti: Minna Karila