Marja-Liisa Hämäläinen oli kaikkien mielestä yksi lahjakkaimmista naishiihtäjistä Suomessa koskaan.
Pettymys olikin suunnaton, kun Hämäläisen suoritukset aikuisten arvokisoissa päättyivät kerta toisensa jälkeen pettymyksiin. Kunnes oli aika Sarajevon olympialaisten 1984.
Mennään kuitenkin ensin ajassa vielä kauemmaksi taaksepäin. Hämäläinen valittiin 21-vuotiaana Innsbruckin olympialaisiin jo 1976. Hänen suuri hetkensä koitti 10 kilometrin kilpailussa, josta tulisi hänelle pitkän uran ensimmäinen aikuisten arvokisastartti. Suoritus oli kaikkea muuta kuin odotettu, kun Marja-Liisa löytyi tulosliuskoista vasta sijalta 22. Vuosikausien mittainen tuskainen taivallus sijoilla "ynnä muut" oli alkanut, vaikkei nuori hiihtäjä sitä vielä tuolloin voinut aavistaakaan.
Kului kaksi vuotta ja koitti aika Lahden MM-kotikisojen 1978. 10 kilometrillä Hämäläinen lähti ladulle pienimuotoista pakokauhua tuntien. Kahden vuoden takaiset pettymykset pyrkivät pintaan, vaikka ne pitäisi pystyä sulkemaan täydellisesti ulos ajatuksista. Ei liikkunut suksi, eikä nainen niiden päällä. Tuloksena 23:s sija, eroa kärkeen kaksi ja puoli minuuttia. Siitä huolimatta viestijoukkueen muut jäsenet Helena Takalo, Hilkka Riihivuori ja Taina Impiö halusivat Marja-Liisan viestiin mukaan Marja Auroman kustannuksella. Odotukset olivat korkealla, sillä Takalo oli voittanut viidellä kilometrillä kultaa ja Riihivuori hopeaa. Kuin hurmiossa hiihtänyt Impiö toikin viestin kärjessä Hämäläiselle, joka pelkäsi jo valmiiksi pilaavansa koko joukkueen kisan. Kovin kaukana se ei ollutkaan. Kärkipaikka vaihtui kolmossijaan, kun Hämäläinen hävisi esimerkiksi Neuvostoliiton Zinaida Amosovalle osuudellaan liki minuutin. Riihivuori ja Helena Takalo tekivät kuitenkin ihmeen kahdella viimeisellä osuudella ja Hämäläinenkin pääsi juhlimaan viestikultaa. Pettyneenä omaan suoritukseensa, mutta kuitenkin.
Lahden jälkeen Hämäläinen sai kokea suomalaisen urheilukansan todellisen luonteen. Nuorelle naiselle virtasi "roskapostia", jossa hänet toivotettiin tervemenneeksi alimpaan helvettiin - olihan hän pilannut koko Suomen maineen suorituksillaan. Yhdessä kortissa luki: "Lehmille on oma sarja maatalousnäyttelyssä. Haista paska."
Kului kaksi vuotta ja tuli Lake Placidin olympialaiset. Nyt Hämäläinen oli jo 24-vuotias eli hiihtäjä parhaassa iässä. Kokemattomuudella ei enää voisi menestymättömyyttä selittää. Hämäläinen oli noussut maailmancupeissa aivan kärjen tuntumaan. Toisiin olympialaisiinsa hän lähti uusin toivein, kovin odotuksin. Taas kerran pettymys oli raskas, kun tuliaisina kotiin oli henkilökohtaisten kilpailujen sijat 18 ja 19.
Oslon MM-kisoissa 1982 kaiken piti olla viimein kunnossa. Ei ollut. Pieni flunssa vaivasi, mutta ei se kaikkea selittänyt: 10 kilometrillä Marja-Liisa oli 11:s, 5 kilometrillä vasta 17:s ja 20 kilometrillä jälleen 11:s. Toivorikkaimmatkin optimistit alkoivat menettää uskonsa joskus niin lahjakkaaseen simpeleläiseen. Neljät arvokisat, neljä epäonnistumista. Menneen talven lumia, ajateltiin. Niin ajatteli Hämäläinen itsekin. Hän halusi lopettaa uransa.
Aikansa pureskeltuaan Hämäläinen päätti olla luovuttamatta. Valmentaja Sulo Revon kanssa rustattiin harjoitussuunnitelmat uuteen uskoon; ruuvia kiristettiin reilusti.
- 1982 kauden jälkeen teimme valmentajani Sulo Revon kanssa ihan radikaalin harjoituksen muutoksen. Sulo sanoi, että nyt on pohjakunto jo sitä luokkaa, että harjoitukset muutetaan tosi tehokkaaksi. Mie inhosin sellaisia palauttavia harjoituksia, tykkäsin tehdä tosi kovia treenejä. Olin siihen mennessä oppinut tuntemaan jo itseni niin hyvin, että harjoituksia ja muita maatilan töitä ja hyötyliikuntaa osasi rytmittää yhteen. Sieltä se minun vahva perusta on tullut, kun en ole oikein koskaan ollut paikallani. Joskus oli hyvä olla tekemättä yhtään mitään urheiluun liittyvää, mutta kaikenlaista muuta liikkumista ja työntekoa siinä tuli paljonkin, Marja-Liisa itse selittää.
Mitä Suomen kansa olisikaan menettänyt, jos Hämäläisen lopettamispäätös olisi pitänyt? 14 arvokisamitalia, jotka vielä odottivat aikaansa. Se aika koitti ensi kertaa Sarajevon olympialaisissa 1984. Jo edellisellä kaudella Hämäläinen oli voittanut maailmancupin, mikä nosti odotuksia entisestään. Ennen Sarajevoa vääräleuat jaksoivat silti muistutella, että arvokisojen koittaessa Marja-Liisa olisi tutusti pumpulia. Jokin oli kuitenkin muuttunut, peruuttamattomasti. Hämäläinen hiihti kolmeen ylivoimaiseen olympiavoittoon. Lisäksi viestistä tuli pronssia.
- Harjoituksen koventuminen ja Juri Haninin aloittama henkinen valmennus yhdessä johtivat harppaukseeni huipulle, Marja-Liisa kertoo.
Mitalipadot aukesivat viimein, eikä mikään enää Marja-Liisaa tämän jälkeen pidätellyt. Hän avioitui Harri Kirvesniemen kanssa seuraavana kesänä ja hiihti Marja-Liisa Kirvesniemenä kaksi hopeaa (5km ja 10km) Seefeldin MM-kisoissa 1985, viestipronssia Calgaryn olympialaisissa 1988, kaksi kultaa (10km ja viesti) ja yhden hopean (15km) Lahden MM-kisoissa 1989, hopeaa 5 kilometrillä MM-Val di Fiemmessä 1991, hopeaa MM-Falunissa 1993 ja vielä kaksi pronssia 38-vuotiaana Lillehammerin olympialaisissa 1994 (5km ja 30km).
Lillehammerin kisoihin päättyi uskomattoman hieno ja pitkä ura. Jälkikäteen ajatellen ja vaikeudet huomioiden, oliko kaikki sen hirvittävän työn ja vaivan arvoista, jonka Marja-Liisa uransa eteen teki?
- Kyllä oli. Aina sanotaan urheilun yhteydessä, että raha ja raha ja raha, mutta kyllä se numero yksi ihmiselle on terveys. Oli kyse sitten urheilijasta tai kenestä tahansa, eikä se ole pelkästään fyysistä vaan myös henkistä terveyttä. Ilman sitä hyvää urheilumenestystä minulla ei olisi esimerkiksi nyt tätä hoitolaani, eikä näin mieluisaa työpaikkaa, Marja-Liisa arvottaa.
- Minulle urheilussa hienointa oli aina vaikeuksien voittaminen. Olin monta kertaa epäonnistunut ja kun sitten onnistuin, se hyvän olon tunne oli niin valtava. Onnistumisen hetkellä urheilijalla on niin hirveän hyvä olla. Kun kestää ne ikävät asiat, joita kaikille ihmisille ja urheilijoille tulee, ja sitten onnistuu, niin se vasta tuntuukin hyvältä.