Nobelin testamentti

Ruotsalaisdekkarit jylläävät niin kotimaassaan kuin maailmalla, ja filmatisoinnit perässä. Jotain perin kiehtovaa on päällisin puolin auvoisen kansankodin kätketyissä mätäpaiseissa, joita uljaat yksilöt lähtevät puhkomaan.

Millennium-trilogian jättimenestyksestä hyötynee Peter Flinthin poliittinen trilleri Nobelin testamentti, joka on kolmas ja tähän asti kallein suosikkidekkaristi Liza Marklundin romaaneista tehty elokuva. Aiemmat olivat Uutispommi (2001) ja Paratiisi (2003).

Stieg Larssonin kirjojen tapaan Marklundin sankari on sanomalehden toimittaja, mutta tietenkin kunnianhimoinen nainen. Annika Bengtzon joutuu usein napit vastakkain miehisten valtakoneistojen kanssa, niin nytkin.

Tukholman kaupungintaloon kokoontuu joukko silmäätekeviä juhlimaan uusia Nobel-palkinnon voittajia. Israelilaista lääketieteen nobelistia ammutaan tanssilattialla, ja julkisuudessa syyksi epäillään miehen arkaluontoisia kantasolututkimuksia. Juttua tekevä Bengtzon (Malin Crépin) ei kuitenkaan savuverhoista hämäänny vaan näkee syvemmälle – eikä peräänny, vaikka joutuu avaintodistajana ilmaisukieltoon ja herkullisen lööpin nappaa koppava miestoimittaja Patrik (Erik Johansson).

Mikä oikeastaan on Alfred Nobelin salainen testamentti, ja miten kummassa kunnianarvoisa akatemia kytkeytyy Viron mafiaan?

Samalla kun ratkoo yhä enemmän uhreja vaativaa rikosvyyhteä Annika joutuu puolustamaan poikaansa tarhakiusaajalta ja uhmaamaan myös aviomiestään, joka sortuu rikkaiden naapurien mielistelyyn. Samalla pohditaan toimittajanetiikkaa: kumpi on tärkeämpi, mehevä lööppi vai uhrien yksityisyys?

Marklund-kirjojen hengen mukaisesti elokuvan miljööt ovat prameita, pahimmat roistot vallanhimoisia kähmijöitä ja sekä naishyvis että -pahis tiukkoja seksipommeja. Lisäksi pyssyä heiluttavalla pahiksella (Antje Traue) on kullankeltaiset silmät, minkä johdosta häntä kutsutaan Kitteniksi.

Jos nämä lajityypilliset piirteet hyväksyy, Nobelin testamentti on oikein sujuvaa rikosviihdettä, ja Eric Kressin kuvaus komeasti kansainvälistä. Sivutaanpa teoksessa feministisiäkin teemoja naisten välisestä solidaarisuudesta lasikattoihin.

Malin Crépin on Annikana sypäkkä, eikä muissakaan näyttelijöissä ole vikaa. Seuraavaa osaa varten jätetään sopivasti juonilankoja auki.

Teksti: Tuuve Aro