Suomi, 1997. Ohjaus ja käsikirjoitus: Auli Mantila. Kuvaus: Heikki Färm. Leikkaus: Riitta Poikselkä. Tuotanto: Tero Kaukomaa. Pääosissa: Leea Klemola, Elina Hurme, Rea Mauranen, Henriikka Salo, Robin Svartström.
Elokuvani päähenkilö on sen järjettömän omistushalun ja ketään kumartamattoman primitiivisen tahdon kuva, jonka tiedän meissä kaikissa asuvan , sanoo ohjaaja Auli Mantila. Neitoperho on Mantilan ensimmäinen pitkä elokuva. Se on riipaiseva, julma ja järkyttävä kuvaus nuoresta Eevistä (Leea Klemola), joka ei kestä sitä, että kukaan sanoo hänelle ei. Eevi yrittää ystävystyä vaikka väkisin, omistaa vaikka pakolla. Tahtoonsa taipumattomat hän haluaa tuhota.
Eevin sairaalloista aggressiivisuutta ei psykologisoida eikä millään tavoin yritetä selittää, mikä on ilahduttavaa. Hollywood-elokuvassa olisi vähintään väläytetty muutama takauma traumaattisista kokemuksista, koulukiusauksesta. juopottelevasta äidistä, insestiin alistavasta isästä tai pieksevästä poikaystävästä. Mantila ei selittele, hän ainoastaan näyttää miten Eevi käyttäytyy preesensissä. Ei ole olemassa menneisyyttä, jonka seurausta Eevin nykyisyys olisi.
Jo ennen Suomen ensi-iltaa Neitoperho on ennättänyt niittää kansainvälistä kunniaa. Ansaitusti. Mantilan elokuva on intensiivinen ja hallittu työ, jonka eri osat tukevat toisiaan saumattomasti. Pienetkin roolit tehdään hyvin, vaikka ennen muuta Neitoperho on näyttelijä Leea Klemolan taidonnäyte. Klemolan Eevi on samanaikaisesti haavoittuva ja säälittävä, julma ja säälimätön, rikkinäinen ja yksinäinen, heikko ja tahdossaan tinkimättömän luja.
Kovaa aihetta kuljettaa Mantilan kirjoittama mustanhauska dialogi, joka antaa katsojalle hetkiä hengähtää tarinan käänteiden yhä synkistyessä. Elokuvan äänimaailma on onnistunut yhdistelmä naiiveja iskelmiä ja ahdistavan seisahtunutta hiljaisuutta. Suomalaisen elokuvan synniksi on usein valiteltu masentavia aihevalintoja. Myös Neitoperho kuuluu tähän synkistelykategoriaan. Mutta Mantilan kerronta ei nukuta vaan vie mukanaan.
Teksti: Minna Karila