Suomalaisten naisten menestys yleisurheilukentillä on jänyt viime vuosina vaisuksi. Tulevaisuus ei myöskään näytä kovin ruusuiselta.
1970-luvulla suomalaisen naisyleisurheilun kivijalka löytyi radalta, mutta 1980-luvun alusta lähtien keihäänheitto on ollut sekä tasollisesti että menestyksellä mitattuna Suomen ykköslaji.
Kun suomalaiskeihäänheittäjien kaaret ovat viime vuosina lyhentyneet ja muissakin lajeissa on jääty jälkeen maailman kärjestä, ei naisyleisurheilun tulevaisuus näytä ruusuiselta. Kuluva kausi on ollut kaikkien aikojen pohjanoteeraus.
Vain yhdessä lajissa, keihäässä, kolme suomalaisnaista mahtuu maailmantilastossa 50 parhaan joukkoon. Parhaimpina vuosina (1974 ja 1998) suomalais-sijoituksia top50:ssä oli kaikkiaan 14 useassa eri lajissa.
Naisyleisurheilun taso nousi 1970-luvulta
Suomalaisen naisyleisurheilun taso alkoi nousta ja laajeta selvästi 1970-luvun alkupuolella. Kun vuonna 1970 neljän eri lajin maailmantilastoista löytyi vain kuusi suomalaista 50 parhaan joukosta, olivat luvut kauden 1973 päätteeksi eri luokkaa: 11 sijoitusta top50:een 8:ssa eri lajissa.
Vuodet 1973 ja 1974 ovatkin suomalaisen naisyleisurheilun tasokkaimmat jos asiaa tarkastellaan maailmantilastojen perusteella. Kaudella 1973 suomalaiset ylsivät kauden tilastoissa viiden parhaan joukkoon peräti viidessä lajissa. Seuraavalla kaudella, jolloin suomalaisnaiset juhlivat mitaleitaan Rooman EM-kisoissa, suomalaisia oli top10:ssä jälleen viidestä lajista. Lisäksi Suomi oli 4x400 metrillä kakkonen. Vuonna 1974 suomalaissijoituksia top50:een oli kaikkiaan 14, mikä on edelleen (sivuttu 1998) ennätysluku.
Yli kymmenen top50 –sijoitukset pysyivät aina vuoteen 1977, jolloin suomalaisia nähtiin 50 parhaan joukossa vain viidessä lajissa. ’Kymppisarjaan’ päästiin takaisin vasta 1989 (12 sijoitusta top50:ssä), jonka jälkeen suomalaiset saivat vuosittain – paria poikkeusta lukuun ottamatta - 10-12 sijoitusta maailmantilastossa 50 parhaan joukkoon. 2000-luvulle tultaessa Suomen naisten taso ei enää ole riittänyt entisiin tilastosijoituksiin. Trendi on ollut vuosittain laskeva ja kaudella 2007 enää 4 suomalaista – kolme keihäänheittäjää ja yksi moukarinheittäjä – mahtui top50:een.
Juoksijat kärjen tuntumassa koko 1970-luvun
Ratakierroksella parhaiten viihtynyt Marika Eklund (myöh. Lindholm) oli vuosina 1970–71 suomalaisen naisyleisurheilun ykkösnimi. Eklund oli vuoden 1971 maailmantilastossa 400 metrillä hienosti 6:s. Hänen jälkeensä parrasvaloihin nousi Mona-Lisa Pursiainen (ent. Strandvall), joka hämmästytti yleisurheilumaailmaa kaudella 1973. Epävirallinen ’maailman nopein nainen’ -titteli oli ansaittu: sähköajanotolla suomalainen oli maailmantilaston ykkönen niin 100, 200 kuin 400 metrillä.
Seuraavana vuonna Riitta Salin juoksi EM-Roomassa 400 metrillä sähköajanoton ME:n 50,14 ollen tilastokakkonen käsiajan 49,9 juosseen Puolan Irene Szewinskan jälkeen. Kolmas ja toistaiseksi viimeinen suomalaisjuoksija, joka on ollut kauden päätteeksi maailmantilastossa kolmen joukossa, on Nina Holmén, jonka Euroopan mestaruuden 3000 metrillä tuonut voittoaika 8.55,2 riitti toiseen sijaan vuoden 1974 maailmantilastossa. Vuosikymmenen loppupuolella suomalaisjuoksijat eivät enää yltäneet arvokisoissa mitaleille, mutta sen verran hyviä juoksijoita Suomesta löytyi, että maailmantilastoissa korkeimmalla olleet suomalaisurheilijat löytyivät ratamatkoilta.
Keihäänheitto paraatilajina jo pitkään
Kansainvälisesti tarkasteltuna keihäänheitto on ollut tasollisesti – ja myös menestyksellä mitattuna – suomalaisnaisten ykköslaji 1980-luvun alusta lähtien.
Vaikka jo vuonna 1972 neljä suomalaisheittäjää mahtui lajissaan 50 parhaan joukkoon maailmantilastossa, Suomen nousu yhdeksi johtavaksi keihäänheittomaaksi alkoi naisten puolella 1980-luvun alussa Tiina Lillakin johdolla. Lillak nousi vuonna 1980 ensimmäisen kerran lajissaan Top50:een pysyen siellä peräti 13 vuotta.
Lillak oli seitsemänä vuonna maailmantilastossa korkeimmalla ollut suomalaisnainen. Peräti viidesti suomalaisen nimi löytyi kauden päätteeksi tilastoista kolmen kärjestä ¬– MM-vuonna 1983 Lillak oli tilastoykkönen, 1982, 1983 ja 1988 kakkonen sekä 1986 kolmas. Arvokilpailuissa epäonninen Paula Tarvainen (ent. Huhtaniemi) on viides, ja toistaiseksi viimeinen suomalaisnainen, joka on yltänyt lajissaan maailmantilastossa kolmen parhaan joukkoon – hän oli tilastokolmonen vuonna 2003.
Kolmena vuonna peräti 5 suomalaisnaista on mahtunut samana vuonna keihäänheitossa 50 parhaan listalle – ensimmäisen kerran 1985 ja viimeksi vuonna 2000. Lähes kolmasosa (112/352) Suomen top50 –sijoituksista vuosilta 1970-2008 on keihäänheitosta. Toiseksi useimmin suomalaisnimi löytyy ehkä hieman yllättäen 7-ottelun vuositilastoista (32 kertaa) ja kolmanneksi eniten suomalaisia on 3000/5000 metrin parhaiden listalla (24 kertaa).
Nykynäkymät synkät
Tämän vuoden maailmantilastot (tilanne 5.9.) kertovat lohdutonta kieltä suomalaisen naisyleisurheilun tasosta. Vain kolme keihäänheittäjää mahtuu lajissaan 50 parhaan joukkoon.
Mikaela Ingberg on tilastossa parhaana 22:s, mitä heikommalla sijoituksella ei olla ylletty parhaaksi suomalaisnaisyleisurheilijaksi sitten vuoden 1967. Huolestuttavinta on, että tilastoissa korkeimmilla olevista naisyleisurheilijoistamme vain keihäänheittäjä Jelena Jaakkola (43.) ja seiväshyppääjät Vanessa Vandy (63.) sekä Minna Nikkanen (64.) ovat vielä urheilu-uransa alkutaipaleella. Toivoa sopii, että kärjen takana kärkkyvät nuoret haastavat pian kokeneemmat kilpasiskonsa ja nousevat samalla lajeissaan lähemmäs maailman kärkeä.
(MTV3-Urheilukirjaston tietopalvelu)