Alkuperäinen nimi: The Inkheart. Ohjaus: Iain Softley. Käsikirjoitus: David Lindsay-Abaire – Cornelia Funken romaanista. Tuotanto: Cornelia Funke, Ileen Maisel, Diana Pokorny, Iain Softley. Kuvaus: Roger Pratt. Leikkaus: Martin Walsh. Musiikki: Javier Navarrete. Pääosissa: Brendan Fraser, Eliza Bennett Hope, Sienna Guillory, Paul Bettany, Helen Mirren, Andy Serkis, Jim Broadbent, Jennifer Connelly, Rafi Gavron. Kesto: 105 min.
”Lukeminen kannattaa aina”, jyrisi Jörn Donner takavuosina kirjakerhon lakonisessa mainoksessa. Tutustuminen Iain Softleyn ohjaamaan Mustesydämeen saattaa saada perheen pienimmät toisiin aatoksiin.
Mo (Brendan Fraser) ja Meggie Folchart (Eliza Hope Bennett) ovat isä ja tytär, joilla molemmilla on hämmästyttävä kyky. Kumpikin heistä kykenee herättämään lukemansa kirjan hahmot eloon ja tuomaan nämä keskelle todellista maailmaa. Jännittävän taidon hinta on kuitenkin kova: oikeat ihmiset jäävät vastavuoroisesti saman fiktiivisen tarinan vangeiksi.
Folchartien tragedia liittyy omalaatuiseen Mustesydän-romaaniin, jonka sivuille Meggien äiti Resa (Sienna Guillory) katosi tytön ollessa ainoastaan kolmevuotias. Kun Mo eräällä antikvariaattivisiitillään kohtaa kadottamansa kirjan uudelleen, päättää hän pelastaa vaimonsa takaisin todellisuuteen. Kuinka ollakaan, julma romaanihahmo Capricorn (Andy Serkis) kidnappaa Meggien panttivangikseen ja kiristää Mo-isää herättämään Mustesydämen muut julmurit henkiin.
Mustesydän perustuu Cornelia Funken suosittuun seikkailuromaaniin, jonka tapahtumat ovat yllättävän tavanomaisia – jos moista laatusanaa voi ylipäätään käyttää kaikenkarvaisia demoneja pursuavasta fantasiasta.
Elokuva alkaa lupaavasti. Avauskohtauksessa katsoja tutustetaan Mon ja Meggien kirjojen maailmaan – fiktiivisten olentojen supina täyttää ilman. Todistamme avainhetkeä, jonka veroista elokuva ei myöhemmin kykene enää tarjoamaan. Sääli. Visuaalisesti elokuva näyttää kyllä komealta, kiitos Harry Potter -kuvaaja Roger Prattin.
Suurin ongelma on se, ettei filmatisointi missään vaiheessa tavoita taianomaisuutta, vaan se pitäytyy loppuun kalutussa hyvät vastaan pahat vastakkain asettelussa. Erikoistehosteilla paikataan puutteita, jotka olisi pitänyt ottaa huomioon kunnianhimoisemmin, luovemmin. Aineksia olisi vaikka mihin, mutta satuelementtien runsaudenpula kääntyy varsin pian itseään vastaan.
Mustesydäntä eivät pelasta edes nimekkäät näyttelijät. Helen Mirrenin Elinor-täti on värikkyydessään jo hieman liikaa, samoin Jim Broadbentin ”romaaninsisäinen” kirjailija. Hyville tulkinnoille ei löydy tilaa, sillä kukaan ei viivy kameran edessä kyllin pitkän aikaa. Henkilöitä on myös aivan liikaa, mistä syystä kaikille ei edes riitä mielekästä tehtävää. Yleisvaikutelma on ruuhkainen ja siksi ontto.
Teksti: Outi Heiskanen