Suomi 2003. Ohjaus: Tapio Suominen. Käsikirjoitus: Olli Soinio ja Tapio Suominen. Tuotanto: Asko Apajalahti. Kuvaus: Robert Nordström. Leikkaus: Tuomo Leino. Pääosissa: Kai lehtinen, Maria Järvenhelmi, Petter Sairanen, Rauno Ahonen, Uula Laakso, Kari Lahti. Kesto: 131 min.
Vanhan ajan metsäläisyys ja miehekäs meininki ovat nostalgian kohteina Tapio Suomisen seikkailudraamassa, joka on suomalainen vastaus jenkkien westerneille. Raidinakin machoileva Kai Lehtinen ruumiillistaa Moskun, rajaseudun hurjan porokeisarin ja lapin legendan, jota sekä ihailtiin että vihattiin. 1890-1930-luvun Itä-Lappiin sijoittuva elokuva valottaa erämiehen vaiheita järjestyksessä ja pitkän kaavan kautta. Mutta mainittu nostalgia ei riitä järkälettä kannattelemaan.
Aleksi Hihnavaara eli Mosku on lajinsa viimeinen, koska selviytyy yksin suuressa metsässä kylmää, petoja ja pahoja porovarkaita vastaan. Hän ei piittaa yhteiskunnan säännöksistä vaan soveltaa ikiaikaista korpilakia, hän nappaa porot kiinni omin käsin, vuolee oksista itselleen yösijan ja ohimennen vihollisiltaan päänahat(!). Naisensakin Mosku ottaa pirtin pöydällä ennen kuin sanaakaan vaihdetaan. Mari Tanhua (Maria Järvenhelmi) osoittaa sentään sen verran luonnetta että ryhtyy kovaa kuria pitäväksi emännäksi.
Kolmas keskeinen henkilö on rajavartiostopäällikkö Wallenius (Petter Sairanen), johon Mosku muodostaa merkityksellisen ystävyyden, jahtaa hänen kanssaan raakoja venäläisrosvoja ja viskoo uistinta. Vihollista edustaa puolestaan katkeroitunut poromies (Venny-sarjasta tuttu Rauno Ahonen), joka levittää ristiriitaisesta sankaristamme pahoja puheita ja vaanii milloin minkäkin pusikon takana.
Parhaiten Täältä tullaan elämä! -nuorisokuvauksesta (1980) muistettava Tapio Suominen ei saa juoneensa vetävyyttä eikä hahmoihinsa eloa. Toiminta tuppaa olemaan pitkäpiimäistä paatosta ja tympeää pullistelua. Henkilöt, myös Mosku ja Mari, ovat kumman epäsympaattisia ja jäävät siksi etäisiksi. Asiaa eivät auta tönkköinä seisoksivat harrastajanäyttelijät.
Katsomista raskauttava tekijä on myös elokuvan korostetun räävi kieli. Viljelivätkö vuosisadan vaihteen lappalaiset tosiaan puheessaan vittua ja perkelettä? Suomisen lappalaiset, niin miehet kuin naiset, eivät saa ulos yhtään lausetta ilman näitä. Uskottavuus kärsii pahasti kun rempseä Mari kysyy haavoittuneelta Moskulta: "Vituttaako sinnuu kuolla?"
Maisemia kelpaa kuitenkin katsella. Lapin uljaat vaarat ja tunturit, metsien karuus, vuodenaikojen vaihtelut pyrytalvesta hehkuvaan kesään ja syksyn ruskaan - tämä kaikki on elokuvan vaikuttavinta antia. Robert Nordströmin kuvaus hivelee silmää ja Tuomo Leinon leikkaus palvelee jylhää kokonaiskuvaa.
Lapinkuvauksena Mosku asettuu pitkään ja perinteikkääseen jatkumoon sellaisten elokuvien kuin Valkoinen peura, Maa on syntinen laulu ja Lapin kullan kimallus rinnalle, eikä se semmoisena huono ole. Miljööt ovat näyttäviä ja ajankuva kiinnostava - mutta olennaista lämpöä ja kiinnostavuutta teoksesta uupuu.
Teksti: Tuuve Aro
Kuva: CTS Egmont