Avun maalaislääkäri Tapani Kiminkinen vastaa Studio55.fi-tv-lähetyksissä ja nettisivuilla katsojien kysymyksiin. Tällä kertaa Marjaana halusi tietää, miten yksinäisyydestä johtuvasta ahdistuksesta voi selvitä. Alla Kiminkisen vastaus.
Kysymyksesi singahtaa suoraan ytimeen: kaikki eivät selviäkään.
Tuntuu teennäiseltä kokeilla aihetta pitkällä kepillä tilanteessa, jossa ei itse ole yksinäinen. Toisaalta ei lääkärin ole mahdollista sairastaa kaikkia sairauksia tunteakseen henkilökohtaisesti, miltä potilaasta tuntuu – mutta aina voi yrittää ymmärtää.
On tavattoman helppoa sanoa, että pakkelia naamaan, kotelomekko päälle ja naistentansseihin. Siinä on toki se vinha perä, että harva onni tulee kotiovelta hakemaan. ”Kottiinsa on moni kuollu”, tapaa kansa asian ilmaista.
On tilanteita, joissa on suorastaan pakotettava itsensä lähtemään kaiken uhallakin. Helppo se on sanoa – tiedetään, tiedetään. Pakko kuitenkin se ensimmäinen hutera askel on ottaa kuin vastasyntyneen vasikan. Pelottaa, se on varmaa.
Yksinäisyys muodostaa helposti kehän, jossa tuska ja ahdistus kertaantuvat joskus epärealistisiinkin mittoihin. Ulkopuolinen arvio tilanteesta muodostuu tällöin terapeuttiseksi. Paras siinä on luotettava läheinen. Ellei sellaista ole, kannattaa tukeutua näinä päivinä yhä tärkeämpään kolmanteen sektoriin (seurakunnat, erilaiset järjestöt ja yhdistykset).
Jollei tämä tunnu luontevalta ja ahdistus syö voimat, meillä on olemassa matalan kynnyksen maksuttomia mielenterveyspalveluja: terveyskeskuksissa on depressiohoitajia ja mielenterveystoimistojen ovet ovat auki. Ei pidä ajatella, että ne ovat vain ”pöhlöjä” varten, kuten vanha kansa tapasi ajatella, sillä kaikilla meillä on joskus tilanteita, joissa olemme selkä seinää vasten. Vasta silloin ymmärrämme konkreettisesti elämän perimmäisen luonteen. Vasta silloin kasvamme, ja tässä kasvussa meidän on toisiamme tuettava.