Majestic, The

Koomikkona supersuosituksi yltänyt Jim Carrey tekee nyt itseään väkisin tykö myös vakavana näyttelijänä. Loistavasta Truman Showsta (1998) lähtien mies onkin todistanut kykenevänsä muuhunkin kuin kuminaamansa vääntelyyn. Tällä kertaa Carreyn rooli on vakava, vaikka The Majestic yrittää olla romanttinen komedia. Elokuva yrittää olla myös yhteiskuntakriittinen draama ja capralainen pikkukaupunkikuvaus - mutta jotenkin se hukkaa mahdollisuutensa kaikkeen.

Ohjaaja Frank Darabont on rakentanut 1950-luvun Hollywoodiin sijoittuvan spektaakkelin, jossa sivutaan mccarthyismin ikävimpiä piirteitä ja juhlitaan yksilön oikeuksia niin että liput liehuvat ja torvet soivat. Elokuvan avoin mahtipontisuus hämmentää - toisaalta kun tietää Darabontin vastaavan myös sellaisesta pompöösistä tekeleestä kuin Vihreä maili (1999), mikään ei enää yllätä. Tuon mässäilevän vankilakuvauksen tapaan The Majestic on aivan liian pitkä (yli kaksi ja puoli tuntia), se on osoitteleva, makeileva ja tietysti yltiöisänmaallinen. Nykyiseen terrorisminvastaiseen ilmapiiriin siirappisella musiikilla raskautettu pöperö tietenkin istuu kuin nakutettu.

Peter Appleton (Carrey) on Hollywood-koneiston riistetyin pelinappula, elokuvakäsikirjoittaja. Hänen suuri unelmansa on siirtyä B-leffojen kyhääjästä parhaaseen A-ryhmään, ja avain tähän saattaisi olla hänen kirjoittamansa koskettava kaivoslakon kuvaus. Ahneiden tuottajien herännyt innostus kuitenkin lopahtaa, kun Appleton vedetään mukaan nk. mustalle listalle kouluaikaisen viattoman aktivismihairahduksen vuoksi. Mies ei ole kommunisti sen enempää kuin seuraava kaveri, mutta syntipukkeja tarvitaan ja hän saa potkut.

Kuinka ollakaan masentunut Appleton joutuu auto-onnettomuuteen, menettää muistinsa ja päätyy läheiseen Lawsonin pikkukaupunkiin: siellä hänet otetaan vastaan juhlittuna sotasankarina, yhdeksän vuotta kateissa olleena Luke Trimblenä, jonka vanha isä Harry (Martin Landau) ei ole uskoa takaisin saatuun onneensa.

Mutta kuka Peter/Luke lopulta on? Kumpi hänen elämistään on lopulta totta? Ja mitä tapahtuu kun muisti alkaa palailla pätkittäin? Näitä kysymyksiä jännitetään samalla kun hämmentynyt mies kiskotaan mukaan lämpöisiin kyläaktiviteetteihin. Vanha morsmaikkukin (Laurie Holden) on tavattava ja siihen uudelleen ihastuttava, ja tietysti löytyy myös yksi epäilijä Bob (Karl Bury), joka ei usko Luken puhtoiseen identiteettiin. Elokuvan nimi viittaa perinteikkääseen elokuvateatteriin The Majesticiin, jonka isä ja poika Trimble ovat aikoinaan yhdessä omistaneet. Nyt nuhjaantunut teatteri halutaan palauttaa vanhaan loistoonsa: tietenkin restaurointi symboloi vanhojen kunnon jenkkiarvojen palauttamista kunniaan.

Elokuva koettaa ammentaa sekä huumoria että tragiikkaa asetelmasta, jossa aatteeton mies on toisessa yhteisössä (pahassa Hollywoodissa) pelätty paaria ja toisessa (tosi hyvässä) pikkuyhteisössä sankari juuri oletettujen aatteidensa tähden. Huumori ei naurata ja tragiikka ei kosketa. Todellista selkärankaa testaillaan ja aatteita tarkistellaan pitkäpiimäisesti. Pohditaan, mitä on oikea tosiamerikkalaisuus?

Frank Capran haamu roikkuu voimakkaana tapahtumien yllä, kun kuvataan pienen kaupungin yhteishenkeä ja vankkumatonta solidaarisuutta. Peter/Luke on klassinen omantuntonsa kanssa painiskeleva perusamerikkalainen, joka nousee yksilön vapautta rajoittavaa koneistoa vastaan: hänen lähtönsä Suureen Oikeustaisteluun tuo väistämättä mieleen herrat Deedsin ja Smithin - mutta esikuvien alkuperäinen viattomuus muuttuu tässä teennäiseksi laskelmoinniksi ja sympaattinen lämpö tuskastuttavaksi paatokseksi.

Mälsän elokuvan kirkkain valopilkku on Jim Carrey, joka onnistuu tasapainoilemaan tuttujen hauskuutusmaneereidensa ja vakavampien sävyjen välillä ja jopa hetkittäin koskettamaan. Vanhalle kunnon Martin Landaulle on kirjoitettu kliseinen isän rooli, johon on mahdutettu myös koskettava kuolinvuodepuhe Oscar-akatemiaa varten.

Teksti: Tuuve Aro
Kuva: Sandrew Metronome