Suomi, 2006. Ohjaus, käsikirjoitus, leikkaus ja tuotanto: Aki Kaurismäki. Kuvaus: Timo Salminen. Pääosissa: Janne Hyytiäinen, Maria Järvenhelmi, Ilkka Koivula, Maria Heiskanen. Kesto: 78 min.
Aki Kaurismäen suhde julkisuuteen on käynyt aina vain välttelevämmäksi. Kun uuden elokuvan ensi-ilta lähestyy, Kaurismäki vetäytyy Portugaliin ja myöntää haastatteluja vain harvakseltaan. Silloinkin hän puhuu mieluummin kaikesta muusta kuin tuoreimmasta elokuvastaan - tai ainakin hän haluaa uskotella niin. Kaurismäen linja joka tapauksessa toimii. Etenkin ranskalaiset ovat ihastuksesta velttoina kaiken sen edessä mitä maestro Kaurismäki tekee. Hänen näyttelijänsä ovat Ranskassa tähtiä, vaikka viruisivat kotimaassa työttömyyskortistossa.
Elokuvantekemisen Kaurismäki on oppinut istumalla elokuvissa, katsomalla kurinalaisesti läpi elokuvahistorian keskeiset teokset. Hän on myös inspiroitunut tekemään klassikoista omia versioitaan (Rikos ja rangaistus, Hamlet liikemaailmassa, Boheemielämää). Monet yksityiskohdat ja otokset kielivät elokuvahistorian tuntemuksesta. Tämä näkyy nokkelina klassikkolainoina ja viittauksina. Monilla otoksilla ja hiljaisilla lähikuvilla on suuret esikuvansa, näin myös Laitakaupungin valoissa.
Laitakaupungin valot on Suomi-trilogiaksi kutsutun sarjan päätoselokuva, jota edelsivät Kauas pilvet karkaavat ja Mies vailla menneisyyttä. Vähäosaisten äänitorvena toiminut Kaurismäki on työttömyyden ja asunnottomuuden jälkeen ottanut aiheekseen suuren yksinäisyyden. Elokuvan päähenkilö on yövartija Koistinen (Janne Hyytiäinen), joka joutuu yhä uudestaan ja uudestaan niin systeemin kuin kanssaihmistenkin tallaamaksi ja pettämäksi. Elämä hakkaa miesparkaa niin kovin nyrkein, ettei hänelle jää käteen edes vaatimattomien haaveidensa murusia. Trilogian kahdessa aiemmassa elokuvassa kovuuden keskellä oli jaloja yksilöitä ja moraalista oikeamielisyyttä. Niiden ansiosta yhteiskunnan sortamat löysivät elämäänsä toivoa. Koistisen umpikujasta ei löydy lohtua eikä edes sysimustaa huumoria.
Kaurismäki rakentaa mennyttä maailmaa silloinkin, kun tarinassa eletään nykyaikaa. Hänen suosimansa 50-luvun henki elää myös Laitakaupungin valojen miljöissä, vaikka tapahtumien keskus on Ruoholahden kalsea teknologiakortteli. Ohjaajan Suomi-kuva ei ole koskaan ollut mikään houkutteleva matkailumainos. Henkilöt polttavat ketjussa, eivät sylje lasiin, puhuvat lakonisesti, asuvat nuhruisissa loukoissa ja notkuvat askeettisissa baareissa. Laitakaupungin rikolliset tuovat mukanaan syntistä glamouria. Nyt dialogia on niin vähän, että ollaan lähellä mykkäelokuvaa. Tutuksi käynyt niukkuuden estetiikka toimii yhtä viehkosti kuin aina.
Janne Hyytiäinen kaltoin kohdeltuna yövartijana ja Maria Järvenhelmi tunteettomana femme fatalena tekevät roolinsa tyylikkäästi. Synkkiä käänteitä säestävät Carlos Gardelin hurmaavat tangot; musiikki melkein riittää perusteeksi elokuvan katsomiselle. Kaurismäen omin tyylilaji optimistinen tragedia, on kääntynyt lohduttoman pessimistiseksi tragediaksi.
Teksti: Minna Karila
Kuva: Sandrew Metronome