Suomi 2005. Ohjaus: Petri Kotwica. Käsikirjoitus: Selma Vilhunen ja Petri Kotwica. Tuotanto: Kai Nordberg ja Kaarle Aho. Kuvaus: Harri Räty. Leikkaus: Anne Lakanen. Musiikki: Tapani Rinne ja DJ Slow. Pääosissa: Julius Lavonen, Tarja Heinula, Janne Virtanen, Hannu Hurme, Heini Kaasalainen, Labinot Bajgor, Abshir Sheik Nur, Tiina Pirhonen. Kesto: 85 min.
Kotimainen nuorisoelokuva on viime vuosina tehnyt näyttävän rynnäkön, etunenässään Perttu Lepän komedialliset herkkupalat Pitkä kuuma kesä (1999) ja Helmiä ja sikoja (2003). Samalla korkealla tasolla joskin selkeästi vakavammalla linjalla on Petri Kotwican esikoispitkä Koti-ikävä, jonka kivulloisen ajankohtaisena aiheena ovat yleistyneet perheongelmat, nuorten syrjäytyminen ja laitoskierre.
17-vuotiaalla Samilla (Julius Lavonen) ei mene hyvin. Hänet passitetaan pakolla psykiatrisen sairaalan nuortenosastolle ”lepäämään”, kun käsi on paketissa ja polla sekaisin. Kukaan ei saa kontaktia itseensä käpertyneeseen nuorukaiseen, aluksi ei edes fiksu omahoitaja Taneli (Janne Virtanen). Solmutilannetta ja siihen johtaneita tapahtumia aletaan keriä auki takaumien kautta. Tärkeimmäksi syyksi pojan ahdistukseen paljastuu häneen sairaalloisesti takertuva, maanis-depressiivinen äiti (Tarja Heinula), joka ei halua myöntää minkään olevan vinossa: kunhan käsi paranee niin kaikki menee hyvin.
Alkaa hidas, asteittainen paranemisprosessi, jonka tärkeimmän tavoitteen tuntuu jakavan koko nuoriso-osaston kirjava jengi: kunhan ei vain jouduta yläkerran aikuisten osastolle, tosihullujen pariin. Jalkapallo yhdistää näitä erilaisia rikkinäisiä, mutta välillä myös itsensä viiltely, autohurjastelu ja muut tyypilliset irtiotot. Tarinan traagisin hahmo ja marttyyri on Samin huonekaveri Rude (Hannu Hurme), jolle hengissä selviytyminen on jokapäiväistä kamppailua.
Aiemmin lyhytelokuvia ohjanneen Kotwican, kuvaaja Harri Rädyn ja leikkaaja Anne Lakasen yhteistyö sujuu pääosin kauniisti: takaumissa mustavalkoista ja rosoisen ruskeaa suodatinta hyödyntävä kuvakerronta on jäntevyydessään vangitsevaa, ja henkilöille annetaan mukavasti tilaa hengittää. Hetkittäin kuitenkin pysähdytään junnaamaan. Mukaan mahtuu useampi ylipitkäksi venytetty kohtaus, jossa draama uhkaa muuttua jopa tahattomaksi komiikaksi. Myös elokuvan aloitusjakso, jossa Sami saapuu sairaalaan, on turhan pitkä ja estää tarinaa lähtemästä lentoon. Onneksi rytmi tiivistyy.
Tampereen lyhytelokuvajuhlilla palkittu nuori käsikirjoittaja Selma Vilhunen (Minun pikku elefanttini, Espoon viimeinen neitsyt) on selvästi lahjakas tekijä, joka saa sekä tekstin että henkilöt elämään. Dialogi on kotimaiselle elokuvalle harvinaisen vapautunutta ja ”ei-kirjallista”. Tärkeää roolia näyttelee myös musiikki, josta vastaa säveltäjä Tapani Rinne sekä pitkä rivi tämän hetken kuumia bänditulokkaita: rankat biisit ja sanoitukset vahvistavat oivasti elokuvan tunnelmia. Tunnusbiisi ’Kahleet’ on rokkibändi 51koodia käsialaa, muista tekijöistä mainittakoon Velcra, SlowHill ja Bitch Alert.
Lupaava näyttelijälöytö Julius Lavonen tekee herkkävaistoisen roolin itsensä hukanneena Samina, joka ei jaksa kantaa koko maailmaa harteillaan. Elokuvan rankinta antia ovat Lavosen ja hänen tasapainotonta Marjo-äitiään esittävän Tarja Heinulan väliset kohtaukset. Heinulan oivaltavan suorituksen myötä tuosta umpi-itsekkään ja raa’an oloisesta hahmosta tulee ymmärrettävä. Äiti, kuten kukaan elokuvan henkilöistä, ei ole yksiulotteisesti paha tai hyvä, mutta inhimillisyydessään kovin heikko. Psykiatrisen sairaalan nuoria asiakkaita esittää ilmeikäs joukko amatöörinäyttelijöitä, joilla on improvisaatiotausta.
Kotwican elokuva on nyky-yhteiskunnassamme tärkeä kannanotto ja hätähuuto väliinputoavien lasten ja nuorten puolesta. Koti-ikävää sen karussa maailmassa podetaan niin konkreettisella kuin symbolisella tasolla: Samikin kaipaa laitoksesta fyysiseen kotiinsa, mutta ymmärtää vähitellen että todellinen, tärkeämpi koti on jossain muualla, sydämessä tai korvien välissä.
Teksti: Tuuve Aro
Kuva: Finnkino