Suomi, 2002. Ohjaus ja käsikirjoitus: Arto Koskinen. Kuvaus: Hans Welin. Leikkaus: Kauko Lindfors. Tuotanto: Claes Olsson. Pääosissa: Miikka Enbuske, Emil Lundberg, Heikki Hela, Maija Junno. Kesto: 90 min.
Suomi, 2002. Ohjaus ja käsikirjoitus: Arto Koskinen. Kuvaus: Hans Welin. Leikkaus: Kauko Lindfors. Tuotanto: Claes Olsson. Pääosissa: Miikka Enbuske, Emil Lundberg, Heikki Hela, Maija Junno. Kesto: 90 min.
Arto Koskisen esikoiselokuva on hurmaava tragikomedia 1970-luvun pohjoisen Suomen varhaisteineistä, joille vaikeinta on olla oma itsensä. Uskottavuuttaan kavereiden silmissä lapset joutuvat pönkittämään hätävalheilla ja elvistelyllä. Vanhemmatkin saavat useimmiten kuulla tapahtumista vahvasti väritettyjä totuuksia. Päteminen kuuluu nuoruuteen, mutta Kahlekuningas todistaa, että oma rooli ja aidot tunteet ovat monilta aikuisiltakin yhtä lailla hukassa.
Elokuvan päähenkilö on 11-vuotias Esko, jota konnankoukkujen lisäksi ovat alkaneet kiinnostaa tytöt ja seksi. Eskon esikuva on kahlekuningas Harry Houdini, mies, jota eivät fysiikan lait pidättele. Kun Esko tavoittelee kaveriporukan suosiota arveluttavin keinoin, tuloksena on ystävyysboikotti ja sarja tukalia tilanteita. Yksinäisyyteen tuomittu Esko löytää Ruotsin puolelta Patrickin, josta tulee ikään kuin hänen oman suojelusenkelinsä väkivaltaista poikajoukkoa vastaan. Kummankaan pojan perhe ei kuitenkaan katsele rajantakaista ystävyyttä suopeasti.
Nuoret näyttelijät, Miikka Enbuske ja Emil Lundberg, ovat kameran edessä kuin kotonaan valloittaen katsojan puolelleen. Kummeleista tuttu Heikki Hela tekee mitä mainioimman roolityön Eskon isänä, laiskana maalaismiehenä, joka ei oikein suoriudu sen enempää tiukan isän kuin tunteitaan ilmaisevan aviomiehenkään tehtävästä. Kun yhtenä päivänä vaimo saa tarpeekseen ja häipyy kotoa muutamaksi päiväksi, Toivo-isän mielessä alkavat pyöriä kauheat visiot. Maija Junno näyttelee herkullisesti perheelleen uhrautunutta äitiä, joka uskoo lastenkasvatuksessa vakaammin vitsan kuin puhumisen voimaan. Perheeseen kuuluu myös Eskon isoisä, sotasankari, jonka sotasyyllisyys on tehnyt lähes mykäksi.
Koskisen elokuva on täyttä 1970-lukua korneine vaatteineen, väreineen ja juntteine asenteineen. Rock ´n´ roll soi Kahlekuninkaassa uholla rämisten. Kasvamisen ja oma itsensä löytämisen ohella elokuva kuvaa sairautta, kuolemaa, menetystä ja surua. Koskinen on luonut surun ja hauskuuden välille kestävän balanssin, vaikka muutamissa kohtauksissa olisikin ollut tiivistämisen varaa.
Kahlekuningas on myös viehättävä ajankuva 70-luvun Torniosta; elokuvassa on samaa naiivia suloutta kuin Mikael Niemen Tornionjokilaaksoon sijoittuvassa romaanissa Populäärimusiikkia Vittulanjänkältä, jossa kommunistien ja lestadiolaisten asuttamien korpikylien elämänmeno näyttäytyi sekä angstisen ahdaskatseisena että kuoliaaksi naurattavan koomisena. Sekä Niemen että Koskisen tarinoita lukiessa ja katsellessa vakuuttuu siitä, että fiktioiden takana täytyy olla paljon totta. Molempien tarinoiden kautta tulee tehneeksi syvän sukelluksen pohjoisten poikien kasvuun lapsista nuorukaisiksi. Ne todistavat myös, että varttuminen on samalla viattoman lapsuuden melankolinen loppu.
Teksti: Minna Karila
Kuva: CTS Egmont